Punainen diiva

Olen muuttanut

2008-11-27T19:32:00.003+02:00

Nyt kävi niin, että suuren lukijamäärän vuoksi vaalien aikaan aloitettu bloggaaminen Uudessa Suomessa on jäänyt päälle. Koska minulla ei ole kahden blogin edestä sanottavaa, tai ainakaan aikaa kirjoittaa sitä, tämä alkuperäinen on jäänyt hunningolle. Niinpä tämä blogi menee nyt jäihin.

Keskustelu jatkuu osoitteessa http://saijajokela.blogit.uusisuomi.fi/

Tervetuloa lukemaan ja vänkäämään sinne.

”Tapa” (5. käsky, 2. Moos 20:13)

2008-11-03T19:29:00.000+02:00

Viimeisen kahden viikon ajalle on sattunut kaksi toisiinsa liittyvää tapausta, jotka saavat minut kiehumaan raivosta. Epätoivon puolelle minut työntää se, että niissä on kyse kahdesta yhteiskunnallisesta instituutiosta: YLEstä ja Maikkarista.

YLE ja MTV3 lainasivat kahta blogikirjoitusta puistattavalla tavalla ja ilmeisen tarkoitushakuisesti päin mäntyä. Molemmissa kirjoituksissa käsiteltiin maahanmuuttokeskustelun kummallisuuksia (alkuperäiset tässä ja tässä), ja havainnollistettiin asiaa kärjistävien esimerkkilauseiden avulla. Molemmissa tapauksissa kirjoittaja teki täysin selväksi, että kyseessä on yhteiskunnallisen keskustelun ongelmallisuutta havainnollistava hypoteettinen esimerkki, ei hänen mielipiteensä. Nämä esimerkkilauseet sitten päätyivät suoriksi lainauksiksi tv-ohjelmiin edustamaan kyseisten bloggaajien maailmankatsomusta (ks. A-talk 30.10.2008 ja Maikkarin vaalikeskustelu 22.20.2008). Asiayhteydestä täysin irrotettuina, tietenkin.

En voi kuin päätellä, että on päässyt kasvamaan toimittajasukupolvi, jonka mielestä on ihan ok vääristellä ihmisten sanomisia ja heittää romukoppaan kaikki hyvän journalismin periaatteet, jos itse on mielestään Oikeassa ja Hyvä, ja niiden muiden mielipiteet Ikäviä ja Väärin. Ei kai se näin voi mennä? Vaikka toimittajan omakuva olisikin ei-rasistinen, ei-xenofobinen, ei-ennakkoluuloinen, tosi ekologinen ja tosi tiedostava, ei kai se anna oikeutta valehdella?

Ei. Sananvapauden on oltava voimassa kaikkien kohdalla, ja samoin toimittajan työmoraalin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa Halla-aholla ja Kerosella on kaikki oikeus tuoda esiin vastapuolen aivottomuus, jos ja kun sellaista ilmenee. Lisäksi tässä tapauksessa he tekivät sen selkeästi ja kauniisti argumentoiden, eivätkä ainakaan näillä nimenomaisilla kirjoituksillaan mitenkään ansainneet osakseen koitunutta paskanheittoa. (Herrojen rautalangasta väännetyt puolustuspuheet tässä ja tässä.) Olen siis tässä suhteessa päätynyt samaan rintamaan tyyppien kanssa, joiden kanssa minulla asiallisesti on kovin vähän yhteistä. Kiitti vaan journalistit tästäkin kokemuksesta.

Hyvää tarkoittavat nuoret toimittajat tekisivätkin maahanmuuttokeskustelulle suuren palveluksen, jos ymmärtäisivät, että kaikki puhe maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei ole kuolaavien neanderthalilaisten älämölöä vain siksi, että mainitaan samassa lauseessa sanat maahanmuutto ja ongelma. Jos ei tätä tajua tai suostu myöntämään, on kyseessä joko väärä tilannearvio, tai todella huono strategia.

Halla-aho ei ole idiootti. Keronen ei ole idiootti. Keskustelua seuraavat ihmiset ihan varsinkaan eivät ole idiootteja, ja tämä on siksi heille ilmiselvää. He näkevät kyllä, kuka on opetellut faktat ja osaa vetää niistä uskottavan tuntuisia johtopäätöksiä. Keskustelulle tuskin on eduksi, jos ulospäin näyttää siltä, että maahanmuuttokeskustelussa looginen ajattelu on ns. maahanmuuttokriittisen sektorin yksinoikeus.

Ammattitaitoinen journalisti voisi toki ottaa näiden kaverien faktat, tonkia vähän lisää ja vetää omat, toisenlaiset johtopäätökset. Voisi syntyä oikeaa keskustelua ja oikeita ratkaisuja, eikä aihealue olisi enää pelkästään rajat-kiinni-tyyppien ja kulttuurirelativistien dominoima. Nythän kukaan maltillinen poliitikko ei uskalla koskea koko kysymykseen, koska jos niin tekee, tulee välittömästi leimatuksi joko matalaotsaiseksi rasistiksi tai kukkahattu-sossutäti-ituhipiksi. Välimuotoja ei ole.

Se, että toimittajakunta sen sijaan toistuvasti suhtautuu ihmisiin ikään kuin olisimme kaikki vajaaälyisiä, lukutaidottomia ja kykenemättömiä googlettamaan, johtaa korkeintaan siihen, että ihmiset alkavat vetää yhtäsuuruusmerkkejä humaaniuden ja hölmöyden välille.

Se olisi kovin valitettavaa.

Kiitos

2008-10-27T21:56:00.000+02:00

Henkilökohtainen äänisaaliini kuntavaaleissa oli 146 ääntä. Tällä budjetilla, näissä vaaleissa ja ensikertalaisena voisi olla ihan tyytyväinenkin. Kampanjaa on ollut hauska tehdä. Minulla on ollut ilo tavata monta mielenkiintoista ihmistä ja käydä monta mielenkiintoista keskustelua.

Kiitos teille kaikille, joiden kanssa olen saanut kampanjaa tehdä. Erityisesti haluan kiittää teitä, jotka olette halunneet antaa minulle äänenne. Tällä kertaa ei paikkaa irronnut, mutta asioiden edistäminen jatkuu.

Hesarin 10 hyvää syytä äänestää

2008-10-26T09:35:00.002+02:00

Helsingin Sanomat listasi tänään syitä astella uurnille. Hyvä niin. Kuntavaalit ovat ne vaalit, joissa on pelissä kaikkein eniten jokapäiväistä arkea koskevia asioita. Jos joissakin vaaleissa kannattaa vaivautua uurnille, niin juuri näissä. Seuraavassa omat mielipiteeni hesarin tärkeinä pitämistä teemoista:

1) Helsingin seutu kaipaa vuokra-asuntoja.
Kyllä. Vuokra-asunnoissa asujat ovat tyypillisesti pienituloisia, ja heidänkin pitää mahtua asumaan Helsingissä. Lisäksi vuokra-asuminen saisi muutenkin yleistyä. Se on joustavampi asumismuoto kuin omistusasuminen, ja vähäriskisempi, kuten äskettäiset esimerkit Suomesta ja maailmalta osoittavat.

2) Kyllä vai ei ruuhkamaksuille?
Kyllä. Ruuhkamaksuilla voidaan yhdistää ympäristön ja autoilijan edut, puhtaampi ilma ja sujuvampi liikenne.

3) Koti jokaiselle asunnottomalle
Kyllä. Asunnottomille pitää rakentaa asuntoja eri puolille kaupunkia, myös Töölöön. Ja mikä ettei Kruununhakaankin, jos sopiva paikka löytyisi. Jos on valmis elämään yhteiskunnassa, jossa on syrjäytymistä, täytyy olla valmis asumaan asuntolan vieressä. Suuriin ongelmiin joudutaan jos kaikki ongelmatapaukset kootaan samoille alueille, kuten erilaiset asuntolavastustajat usein vaativat.

4) Terveyskeskuksiin ei riitä lääkäreitä
Lääkäreillä on Helsingissä liikaa töitä, koska heitä on liian vähän. Terveyskeskustyötä ei kuitenkaan saada mielekkäämmäksi vähentämällä työtä, koska potilaatkin pitäisi voida hoitaa. Lääkäreillä pitäisi olla terveyskeskuksissakin mahdollisuudet erikoistua tiettyihin sairauksiin tai väestöryhmiin. Näin terveyskeskustyön mielekkyyttä lääkäreille voitaisiin lisätä ja pitää huolta hoidon määrästä.

5) Halvempaa joukkoliikennettä
Kyllä.

6) Enemmän rahaa lastenhoitoon kotona?
Ehdottomasti ei. Lasten kotihoitoa on Suomessa tuettu niin paljon, että olemme käytännössä eteläeurooppalainen kotiäitiyhteiskunta. Jopa perinteisesti kotihoitoon uskoneessa Saksassa on selvästi vähemmän kotiäitejä kuin meillä.
Minusta on kohtuutonta leimata töissä käyvät huonoiksi äideiksi ja isiksi ja yrittää ajaa vanhemmat (käytännössä äidit) kotiin hoitamaan lapsia. Ikävintä on, että ensin vaaditaan kaikille valinnanvapautta ja sen jälkeen sanotaan, että päivähoidossa lapsi kärsii.

7) Keskustakirjasto Töölönlahdelle?
Ei. Keskustakirjasto Postitaloon. Keskustakirjaston pitää olla ihmisvirtojen leikkauspisteessä. Töölönlahtikin on vähän syrjässä. Nykyinen pääkirjasto Pasilassa kärsii samasta ongelmasta. Pasila on kyllä kätevä paikka, mutta kirjasto on siellä liian syrjässä. Samoin kävisi, jos kirjasto tulisi Töölönlahdelle.

8) Laillinen paikka graffiteille?
Kyllä. Samalla tarvitaan vähintään nykyiset rangaistukset kaikkialla muualla tapahtuvasta töhrimisestä. Ja jos laillinen paikka lisää muualla tapahtuvaa töhrimistä, siitä pitää luopua.

Parhaimmillaan graffitit ovat todella hienoja. Silti: Muiden autolla ei saa ajaa ilman lupaa eikä muiden eväitä syödä ilman lupaa. Ei muiden seiniä, autoja tai naamavärkkejäkään saa maalata ilman lupaa.

9) Paljonko rahaa liikuntapaikoille?
Liikuntapaikkojen rahoituksen pitäisi pysyä jossakin kohtuudessa. Samalla pitäisi katsoa mihin liikuntaan panostetaan. Nyt suurimmat rahat menevät miesten suosimiin joukkuelajeihin kun taas naisten suosimia liikuntamuotoja tarjotaan lähinnä kaupallisten palvelutarjoajien toimesta. Tämä tuskin on kohtuullista.

10) Pääkaupunkiseudun kaupungit yhteen?
Kyllä. Pääkaupunkiseutu muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden joka tapauksessa. Ei sellaista kokonaisuutta pidä hallinnoida pieninä palasina. Liikennettä, asuntotuotantoa tai kouluverkkoa ei voida suunnitella kunnolla vain osalle yhtenäisestä kokonaisuudesta. Nykyisin vasen käsi ja oikea käsi teeskentelevät, etteivät kuulu samaan kehoon, ja vetävät yhtä köyttä eri suuntiin.

Lyömäaseiden evoluutio: Nuija, kirves, lapsen paras

2008-10-25T12:38:00.002+03:00

Taannoinen kirjoitukseni Kotiäitiyhteiskunta sohaisi melkoiseen arvokeskustelun muurahaisperään. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää. Lapsiin liittyvät kysymykset ovat yhteiskunnassamme niitä, joista keskustelu on helposti aika tunnepohjaista. Koska tälläkin kertaa syntynyt keskustelu velloi kiitettävästi, mutta sisälsi runsaasti tahallisia ja tahattomia väärinkäsityksiä, katsoin tarpeelliseksi vetää omia pointtejani vähän yhteen:

Toisin kuin jotkut Uuden Suomen puolella blogiani kommentoineet ovat olettaneet, en edelleenkään pyri kieltämään lasten hoitamista kotona. Joissain olosuhteissa on varmasti hyvä vaihtoehto hoitaa lapset kotona jonkin aikaa. Olen silti tuonut esille sen, ettei ole olemassa näyttöä siitä, että kotihoito olisi automaattisesti ”lapsen parhaaksi”. Sen sijaan on näyttöä siitä, että pitkät kotihoitojaksot huonontavat naisten työllistymistä ja huonontavat lasten pääsyä varhaiskasvatuspalveluihin. Eli: Kotona voi olla mukavaa, mutta valmiudet kohdata kodin ulkopuolinen maailma tahtovat kärsiä.

Olen myös mielestäni käydyssä keskustelussa ihan pätevästi osoittanut, että lasten kotihoitoon kaadetaan jo nyt huomattavasti enemmän rahaa lasta kohden kuin lasten päivähoitoon. Silti perheelle päätyvä rahasumma on pieni. Kotihoidontuen nostaminen tasolle, joka ei enää olisi perheelle taloudellinen uhraus, tulisi yhteiskunnalle niin kalliiksi, että edes Kokoomus ei uskalla kalastella ääniä sen tyyppisellä populismilla.

Olenkin peräänkuuluttanut sellaisia tapoja lisätä perheiden mahdollisuutta valita enemmän aikaa toistensa kanssa, jotka eivät käy taloudellisesti ylivoimaiseksi sen paremmin perheelle kuin yhteiskunnallekaan, ja joissa vaihtoehtojakin olisi käytettävissä useampi kuin kaksi. Minulle kun perheen aika toisilleen ei tarkoita sitä, että toinen viettää kaiken aikansa kotona, ja toinen raataa pitkää päivää kattaakseen syntyneen aukon tuloissa. Miksei voitaisi esimerkiksi tukea sitä, että kahden vanhemman perheessä molemmat vanhemmat tekisivät lyhyempää työpäivää?

Jos päästämme päivähoidon laadun laskemaan tasolle, jossa - toisin kuin onneksi vielä - päivähoito ei enää oikeasti ole lapsen edun mukaista, ja pumppaamme rahaa kotihoitoon, se ei ole perheiden valinnanvapauden lisäämistä. Päinvastoin. Silloin pistämme perheet selkä seinää vasten: Joko toinen teistä jää kotiin, tai lapsi kärsii.

Eikä sellaista vanhempaa hevin löydy, joka näkisi siinä tilanteessa vapauden valita.

Naiset kotiin ja rahat pois hyvätuloisilta

2008-10-24T13:32:00.001+03:00

Vaalikeskusteluissa on kovasti kritisoitu SDP:n vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta. Kritiikki on tullut pitkälti poliittisen kentän oikealta laidalta. Minusta tämä on hämmästyttävää.

Suomen palkkaverotus on varsin voimakkaasti progressiivista. Tämän lisäksi kansalaiset maksavat vielä progressiivisia maksuja. Mitä paremmin tienaat, sitä kalliimpaa päivähoitosi on. Tämän tuplaprogression purkaminen on keskeistä, jos haluamme purkaa kannustinloukut ja tehdä työnteosta aina kannattavaa.

Tuplaprogressio voidaan purkaa kahdella tavalla:

1) laittamalla kaikille sama maksu tai

2) poistamalla maksut.

Kaikille ei voida laittaa samaa maksua, ellei maksu ole niin alhainen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Käytännössä ainoa tapa purkaa tuplaprogressiota onkin päivähoidon tekeminen maksuttomaksi peruskoulun tapaan.

Jostakin ihmeen syystä ne tyypit, jotka väittävät kannattavansa sitä, että työnteko kannattaa aina, vastustavat tuplaprogression purkamista. Tämä on ymmärrettävää, jos tavoitteena ei olekaan se, että työnteko kannattaa aina, vaan että se kannattaa joillekin. Esimerkiksi naisen paikka voisi olla kotona lasten kanssa. Tällöin voisi vaatia myös kotihoidontuen lisäämistä, sehän vähentää naisten työssäkäyntiä.

Ai niin…

My bad.

Koulujen välisistä eroista

2008-10-24T10:25:00.001+03:00

PISA-tulosten jälkeen suomalaisen peruskoulun erinomaisuudesta on tullut kaikkialla vastaan tuleva mantra. Suomalaisen koulun korkeaan laatuun vannovat monet niistäkin, jotka vielä hiljan valittivat peruskoulun tasapäistävän oppilaansa.

Hyvien PISA-tulosten varjoon jäävät kuitenkin koulujen väliset erot oppimistuloksissa. Erityisesti Helsingissä koulujen välillä on suuria eroja siinä, millaisilla tuloksilla oppilaat päättävät peruskoulu-uransa ja pyrkivät lukioon tai ammatillisiin opintoihin. Meillä on oppimistuloksilla mitattuna Suomen parhaat ja Suomen heikoimmat koulut.

Erot koulujen tuloksissa eivät kuitenkaan johdu kouluista, vaan niiden toimintaympäristöstä. Oppilaiden tausta selittää jopa 85 % koulujen välisistä oppimistuloseroista. Väestön koulutustasolla, maahanmuuttajien osuudella ja sosiaalisen asumisen määrällä koulun sijaintialueella voidaan selittää jopa 70 % eroista.

Huonompia oppimistuloksia saavat koulut eivät siis saa huonompia tuloksia koska ne ovat huonompia kouluja, vaan koska niiden tehtävä on haastavampi. Näissä kouluissa oppilaat tarvitsisivat koululta keskimääräistä enemmän tukea, eikä koulu ei pysty vastaamaan tähän haasteeseen ja tarjoamaan oppilaille muuten puuttuvaa tukea koulunkäyntiin.

Lähes kaikessa toiminnassa osataan sen rahoituksessa huomioida tehtävän vaikeus. On kalliimpaa rakentaa suolle kuin peruskalliolle ja kalliimpaa hoitaa reumaa kuin flunssaa. Samaa periaatetta pitäisi soveltaa kouluihinkin.

Niin kauan kuin kouluja rahoitetaan ikään kuin kaikki oppilaat olisivat samanlaisia ja tarvitsisivat samoja asioita, jätetään koululta enemmän tukea tarvitsevat oppilaat, perheet ja alueet oman onnensa nojaan. Niin ei saa tehdä.

Niiden koulujen, joiden tehtäväkenttä on haastavampi, tulisi saada enemmän resursseja kuin vähemmän haastavassa tilanteessa olevien koulujen. Tämä ei tarkoita ”heikkojen” koulujen valikoimista ja erillistä ”positiivista diskriminaatiota” vaan mallia, jossa koulun saama rahoitus heijastaa sen oppilaspohjan tuomia haasteita.

PS Aiheesta tuli juuri myös Sorsa säätiön tiivis katsaus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Nurmijärvi here I come

2008-10-20T14:19:00.000+03:00

Kotiuduimme juuri takaisin Helsinkiin Sipoosta, jossa olimme pari viikkoa väliaikaismajoituksessa putkiremppaa paossa. Mukavaa oli, ei siinä mitään. Mummo piti hyvää huolta lapsenlapsestaan, ja siinä sivussa myös lapsen vanhemmista. Reissu toimi kuitenkin myös hyvänä muistutuksena siitä, kuinka paljon ympäröivät rakenteet ja palvelut ohjaavat ihmisen toimintaa.

Kun julkinen liikenne kulkee harvoin, eikä ole matalalattiabusseja, ei juuri tee mieli lähteä kaupunkiin lastenvaunujen kanssa. Otetaan siis auto. Koska on päätetty lähteä liikkeelle autolla, pitää löytää parkkipaikka. Siispä ostoksille Itäkeskukseen, keskustassa on niin tuskaista pyöriä. Jos kuitenkin metrolla piipahtamaan keskustaan? Äh, mennään autolla, kai se parkkipaikka jostain löytyy, vauvan kamat on hankalat raahata kun ei ole niitä vaunujakaan mukana. Ja katso: tuossa tuokiossa ekologisehkosti elelevä, lähikauppoja suosiva, autoton urbaanieläjä on muuttunut joka paikkaan autolla pörrääväksi, kauppakeskuksissa asioivaksi nurmijärviöksi. Onneksi edes anoppi pitää rotia ja tarjoaa sitkeästi kimppakyytivaihtoehtoa.

Vietettyäni pari viikkoa katsellen, kun ekologinen omatuntoni ja mukavuudenhaluni kinaavat keskenään, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että ekologisesta vaihtoehdosta pitää tehdä ihmisille se helppo ja mukava vaihtoehto. Jos joka kerta pitää erikseen päättää olla Hyvä Ihminen, minä ainakin lipsun.

Siis: Tiivistä kaupunkirakennetta, toimivaa joukkoliikennettä, pyörätelineitä ja työsuhdekuukausilippuja.

Ja keskustassa parkkeeraaminen, se on ihan liian halpaa.

Puolueiden välisistä eroista

2008-10-19T16:02:00.002+03:00

Olin perjantaina Ylen Aikaisen Tulokkaat-sarjan keskustelussa, jossa on vastakkain kaksi ensimmäistä kertaa mukana olevaa kuntavaaliehdokasta (ilmestyy maanantain aikana kuunneltavaksi tänne). Minulle osui pariksi Vihreiden Risto Nyberg.

Ohjelmassa molempien ehdokkaiden piti nimetä kolme konkreettista asiaa, jotka he haluavat pistää kuntoon tulevalla valtuustokaudella. Minä nimesin tietenkin päivähoitopaikat, koulujen välisten oppimiserojen kiinni kuromisen ja kaupunginosien välisen eriytymiskehityksen pysäyttämisen. Nyberg halusi parantaa vanhusten ja vammaisten palvelujen saatavuutta, laajentaa metroa ja lisätä passiivitalojen rakentamista. Päädyimme molemmat kannattamaan toistemme tavoitteita.

Epäilen, että samoin olisi käynyt, oli puolueiden ja henkilöiden yhdistelmä tällaisessa keskustelussa melkeinpä mikä tahansa. Kuuntelija vetää siitä helposti sen johtopäätöksen, että puolueiden välillä ei ole eroa. Se ei ole totta, mutta edellä kuvatun kaltainen formaatti peittää kyllä erot aika tehokkaasti.

Ihan oikeasti, kuka nyt kynsin hampain vastustaa sitä, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus oppia, tai että vammaiset saavat tietoa niistä palveluista joihin he ovat oikeutettuja? Ei yhtään kukaan. Erot tulevat esiin, kun hyvät asiat pitää toteuttaa, ja se alkaa maksaa rahaa. Pätkä metrokiskoa vai lisää pyöräteitä? Enemmän tukiopetusta vai lisää sosiaalityöntekijöitä opastamaan vammaisia? Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun joudutaan leikkaamaan menoja. Mikä näistä kaikkien kannattamista hyvistä ja kauniista asioista lentää ehdokkaalla ensimmäisenä mappi ööhon?

Siksi kannattaa katsoa nimenomaan ehdokkaan omia vaaliteemoja ja toisaalta puolueiden vaaliohjelmien konkreettisia osia. Ne ovat asioita, joiden puolesta ehdokkaat ja puolueet oikeasti tappelevat, ja jotka vasta viimeisenä otetaan neuvottelupöydälle silvottavaksi. Se muu hyvä ja kaunis on viime kädessä myytävänä, jotta ehdokas saisi läpi sen, minkä takia hän politiikassa elää ja hengittää. Niin minulla kuin muillakin, jotka toimivat missään poliittisissa liikkeissä. Poikkeuksena tästä ovat ne, jotka muodostavat ikioman yhden hengen poliittisen liikkeen.

Toinen mahdollisuus saada erot esiin on kysyä ehdokkaalta suoraan, mistä hän aikoo kiskoa rahat hankkeisiinsa, jos veroja ei saa nostaa, ja jostain pitää rahoitus saada. Eikä kannata hyväksyä vastaukseksi, että hallinnosta. Ei semmoista elämästä irrallista ”hallintoa” ole olemassakaan, josta olisi supistamalla saatavissa määrättömästi fyrkkaa. Minä kannatan esimerkiksi ruuhkamaksuja ja parkki- ja pysäköintivirhemaksujen korottamista. Myös kiinteistöveron nostamista voisi harkita, ja kunhan päivähoito saadaan kuntoon, lasten kotihoidontuen Helsinki-lisän voisi poistaa. Nämä asiat kertovat minun arvoistani siinä kuin vaaliteematkin, mutta kukaan ei niitä koskaan ehdokkailta kysy.

Kysykää te.

Kenen puolella?

2008-10-09T10:54:00.002+03:00

Näissäkin vaaleissa törmää hämmästyttävän usein kysymykseen siitä kannattaako kunnan ostaa palvelut ulkoa vai tuottaa ne itse. Se on sääli, koska kaikki tietävät, että kysymys on väärä. Palveluja ei lähtökohtaisesti kannata tuottaa virkamiestyönä kunnan toimesta eikä niitä kannata lähtökohtaisesti ostaa ulkoa. Ne kannattaa tuottaa mahdollisimman tehokkaasti, tekipä sen kunta itse tai yksityinen yritys.

Helppo ansa on kuvitella, että yksityinen sektori tuottaisi aina palvelut tehokkaammin kuin julkinen. Se tekee niin, jos meillä on toimivat markkinat, joilla kilpailu pitää hinnat kurissa ja pakottaa yritykset tehokkuuteen. Sellaiset markkinat on joidenkin palvelujen osalta Helsingissä. Kaukana maakunnissa on vaikeampaa. Muun väittäminen on täyttä tuubaa. Minusta ainoa ihmisryhmä joka on pelottavampi kuin se, joka tätä sokeaa markkinauskoa julistaa, on se, joka siihen ihan oikeasti uskoo.

Yhtä helppo ansa on kuvitella, että koska julkinen sektori tekee asioita hyvästä tahdosta eikä voitonpyynnistä, se tekee asiat hyvin. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole. Jotkut jopa kuvittelevat, että vasemmiston tehtävä olisi puolustaa kuntien työntekijöitä vastustamalla kilpailuttamista. Viimeisen kahdensadan vuoden suurimpia saavutuksia on kuitenkin se, että julkinen sektori toimii kansalaisten hyväksi. Se ei ole olemassa valtiopäämiehen, aateliston, virkamiesten tai minkään luokan etujen ajamiseksi.

Siksi ainoa merkittävä kriteeri, jolla julkisen sektorin pitää arvioida palvelujaan, on se, kuinka tehokkaasti palvelut tuotetaan. Käytetyillä resursseilla pitää saada mahdollisimman paljon mahdollisimman hyvää. Niin kauan kuin palvelujen tuottamisen tapa on itse tarkoitus ja perustuu ideologiaan eikä tarkoituksenmukaisuuteen, ei koskaan päästä kysymään oikeita kysymyksiä. Asioita ei uskalleta yrittää tehdä paremmin, jos ideologisiin poteroihin kaivautuminen estää virheiden tunnustamisen, niiden korjaamisesta puhumattakaan.

Leviticus ja journalismi

2008-10-05T19:36:00.002+03:00

Hesari julkaisi tänään hiukan muokattuna seuraavan kirjoituksen:

Lapin Kansan ex-päätoimittaja kertoo (HS 3.10.2008), että julkilesbon
olisi vaikeaa toimia kyseisen lehden päätoimittajana. Mielenkiintoista
asiassa on se, että ex-päätoimittaja selvästi pitää oikeutettuna,
ettei julkilesboa valittaisi hommaan, jonka hoitamista
hankaloittaisivat alueen vanhoilliset ja ahdasmieliset asukkaat.
Olisihan päätoimittajan yksityiselämä yhteisön arvojen vastaista.

Varsin johdonmukaisesti suomalainen yhteiskunta on katsonut, että
maailmankuva, perustui se uskontoon tai ei, ei oikeuta syrjimistä.
Arvot, uskoi niihin kuinka lujasti hyvänsä, eivät anna oikeutta hylätä
lakia ja oikeutta. Minusta tämä on ollut hyvä lähestymistapa.
Hämmästyttävän tiukassa kuitenkin näyttää istuvan uskomus, että
yhteisöllä on oikeus rajoittaa jäsentensä toimintaa lainsäädännön
ylitse ja ohitse.

Ei ole harvinaista kuulla mielipiteitä, joissa kyseenalaistetaan
joidenkin maahanmuuttajaryhmien tapojen yhteensopivuus länsimaisen
kulttuurin ja suomalaisen, maallisen oikeusvaltion kanssa. Nyt onkin
hyvä aika katsoa peiliin. Onko niin, että hyväksymme kyllä Suomessa
kivikautiset ennakkoluulot, kunhan ne ovat meidän?

Saija Jokela
HLBT-yhdistys Pinkkiruusun hallituksen jäsen
Helsinki

Aktiiviset osallistujat ja kaupunkisuunnittelu

2008-09-28T12:51:00.001+03:00

Eilen osallistuin Megapolis 2023-tapahtuman osana olleeseen Wikisuunnitteluharjoitukseen. Suunnittelimme ryhmissä kortteleita Hernesaareen puupalikoista, legoista ja huovanpaloista.

Hauska huomio oli, että yksikään ryhmä ei suunnitellut niinkään kaupunginosaa kuin ympäristöjä. Suunnitelmista puuttuivat kauniisti kaartuvat kadut ja esteettisen muotoiset korttelit, jotka näyttävät hyvältä ilmakuvissa ja joita kaupunkisuunnittelijoiden tekemistä suunnitelmista aina löytyy. Ihmiset keskittyivät niihin asioihin, joita he pitävät tärkeänä asuinympäristössään.

Syntyi orgaanisen näköisiä jokaiselle-jotakin-kortteleita, jotka eivät niinkään näyttäneet jonkun suunnittelemilta kuin paikalle versoneilta. Syntyi pieniä aukioita kahviloineen ja kirjastoineen, bulevardeja ja hiekkarantoja, kattoterasseja ja sisäpihoja. Paikkoja, joissa ihmiset voivat oleskella ja kohdata sattumalta naapureita ja tuttuja.

Menetelmä näytti hienosti ne hyvät puolet, joita löytyy siitä, että ihmiset pääsevät itse suunnittelemaan ympäristöään. Siitä tulee asukkaidensa näköinen, ja siten ehkä todennäköisemmin sellainen, missä he viihtyvät.

Rehellisyyden nimissä harjoitus toi hyvin esiin myös menetelmän heikkoudet. Sekä yleisö että ryhmäläiset olivat isoksi osaksi tuttuja naamoja. Vaikka kansalaisjärjestöjen ja asukasyhdistysten kuulemisen sekä wikisuunnittelun kaltaisten menetelmien soisi muodostavan nykyistä suuremman osan sekä kaupunkisuunnitteluun että päätöksentekoprosesseihin yleensä, täytyy muistaa niiden rajoitukset.

Suorassa vaikuttamisessa on ylipäänsä se vika, että samat ihmiset ovat aktiivisia joka paikassa, ja vaikka yhdistyksiä on paljon, ihmisiä niissä on yhteensä yllättävän vähän. Suuri osa kuntalaisista ei ole aktiivisia missään kansalaisjärjestötoiminnassa. Asukkaiden osallistamisessa tämä on hyvä muistaa. Lähidemokratia vahvistuu, kun saamme päätöksiin mukaan entistä useampien kaupunkilaisten mielipiteet; ei niin, että samojen aktiivien kannat kuullaan entistä useampaan otteeseen.

Länsirintamalta ei mitään uutta

2008-09-24T13:39:00.003+03:00

Jumituin äsken katselemaan MTV 3:n chattia, kun nukutin lasta, ja kaukosäädin oli ah, niin lähellä, mutta niin kaukana. Maailman kammottavin déjà vu: Paitsi että Kauhajoen surmien tekijällä oli sama tekotapa, oli ihmisillä näköjään ihan samat kommentit, selitysyritykset ja syytökset kuin Jokelan surmassa. Voi kun maailma olisikin niin yksinkertainen kuin minä se näissä chattiviesteissä näyttäytyy.

Toisaalta tämä toisto säästää minut siltä, että kokisin painetta keksiä jotain uutta ja omaperäistä sanottavaa Kauhajoen surmista, tai katsoisin asiakseni käyttää tilaisuutta hyväkseni lobatakseni rahaa jollekin hyvälle asialle, vaikkapa pelastushelikopterille, kuten teki Tampereen yliopistosairaalan ensihoitoyksikön johtava lääkäri eilen uutisissa.

Sen sijaan ohjaan teidät Jokela-postaukseni pariin ja menen itse olemaan rauhassa sijoiltani. Ahistaa.

Mikä tonttivuokrissa oikeasti mättää

2008-09-19T10:07:00.007+03:00

Tontinvuokraajat-niminen kansanliike lähetti kyselyn kunnallisvaaliehdokkaille koskien kantaa kaupungin suunnittelemiin tonttivuokran tarkistuksiin niissä taloyhtiöissä, joiden viidenkymmenen vuoden vuokrasopimus kaupungin kanssa on nyt umpeutumassa. Saatteessa ilmoitettiin, että jollei vastaa kyselyyn, liike katsoo ettei ehdokas pidä asiaa tärkeänä tai kannattaa vuokrien nostoa.

Pidän tärkeänä, ja kannatan.

Vuokrasopimuksen 50-luvulla solmineet taloyhtiöt ovat koko tämän ajan maksaneet lähinnä nimellistä tonttivuokraa. Esimerkiksi myöhemmin rakennettujen Merirastilan ja Kontulan asukkaat ovat aina maksaneet huomattavasti korkeampia maavuokria. Tästä en ole kuullut kenenkään älähtävän, vaikka äkkiseltään saattaisi pitää omituisena, että tonttia Kontulassa on pidetty arvokkaampana kuin vaikkapa Herttoniemessä. Järjestelyn moraalinen oikeutus on ollut siinä, että kaikki ovat tienneet, että vuokria tarkistetaan määräajoin. Tässä valossa sopivasti juuri nyt virinnyt äkillinen huoli tonttivuokrista haiseekin pahasti siltä, että vanhempien asuinalueiden hyvinvoiva keskiluokka yrittää muuttaa pelisääntöjä nyt, kun tarkistuksen aika on tullut ja vapaamatkustelun vuodet ovat ohi.

On totta, että tonttivuokrasysteemissä on paljonkin parantamisen varaa. Viidenkymmenen vuoden sopimukset ovat ensinnäkin aivan liian pitkiä. Jos tarkistukset vuokriin tehtäisiin vaikkapa viiden vuoden välein, ei tarkistuksesta tulisi nykyisenkaltaisia arpajaisia sen suhteen, millainen markkinatilanne tarkistushetkellä sattuu olemaan. Mahdolliset yli- ja aliarvioinnit korjaantuisivat seuraavalla kierroksella. Kaupungin asettama neljän prosentin tuotto-odotus ei minusta sinänsä vaikuta mitenkään kohtuuttomalta, mutta mikäli halutaan tukea asumista Helsingissä alentamalla tuotto-odotuksia, se on poliittinen päätös. Helsingin asuntotilanteen tietäen vuokralla asuja ei kylläkään alennusta vuokrassaan näkisi, eikä tonttivuokra muodosta korotettunakaan niin suurta osaa asumiskustannuksista, että se vaikuttaisi omistusasumisen houkuttelevuuteen sitä tai tätä. Parempiakin keinoja löytynee.

Olisi muuten hauska selvittää, miten toimisi tonttivuokrien sitominen asuinalueen väestö- tai asuntorakenteeseen. Vaikkapa niin, että paljon sosiaalista asuntotuotantoa merkitsisi matalia tonttivuokra ja vastaavasti alueilla, joilla ei tarvitse katsella köyhäilyä, olisi vähän korkeammat vuokrat. Saisipahan asunnonomistajakin varsin konkreettista iloa siitä sosiaalisesta monimuotoisuudesta.

Potemkinin matematiikkaa

2008-09-08T09:05:00.006+03:00

UPD on parhaiden puoluelehtiperinteiden mukaisesti harrastanut taas ns. luovaa journalismia. Siinä määrin, että aamiaispöytämme innostui kirjoittamaan oikein vastineen. Eivät ole toistaiseksi julkaisseet, joten pistänpä tänne luettavaksi. Ettei unohdu, ja mene täysin hukkaan hyvä vinoilu.

Uutispäivä Demari uutisoi 2.9.2008, että porvarihallituksen kaudella kehitysyhteistyömäärärahojen kasvu on hiipunut. Pia Viitanen ja Kimmo Kiljunen selittivät asiaa sillä, että porvari ei välitä köyhistä. Ongelmalliseksi analyysin tekee se, että kehitysyhteistyömäärärahat kasvavat nopeammin kuin edellisellä hallituskaudella sekä absoluuttisesti että suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tämän näkee helposti uutisen yhteydessä olleesta kuvaajasta.

Vanhasen I:n kaudella kehymäärärahat lisääntyivät vuodesta 2003 vuoteen 2007 keskimäärin 48 miljoonaa euroa vuodessa. Vanhasen II hallituksen aikana vuosina 2008–2009 ne ovat lisääntyneet keskimäärin 82 miljoonaa vuodessa. Viime hallituksen aikana määrärahojen osuus BKT:sta nousi 0,06 prosenttiyksiköllä 0,34 prosentista 0,40 prosenttiin. Porvarihallituksen aikana sama nousu on saavutettu kahdessa vuodessa.

Kriittinen Uutispäivän lukija voisi kuvitella, että yhteiskunnassa kaikki menee uuden hallituksen aikana erinomaisesti, kun kritiikissä joudutaan turvautumaan lukujen tahalliseen väärinymmärtämiseen. Laskutaidon ei pitäisi olla kiinni siitä, onko hallituksessa vai oppositiossa.

Saija Jokela
Aleksi Henttonen
Helsinki

Suoraa vai väärää demokratiaa?

2008-09-03T09:17:00.001+03:00

Suoran ja edustuksellisen demokratian suhde on hankala kysymys. Suoran demokratian lisääminen on sinänsä hyvä ajatus, mutta käytännön toteutuksessa törmätään aina ongelmiin. Yksi ongelma on, että kun puhutaan suorasta demokratiasta, aletaan nopeasti puhua myös kansalaisjärjestöistä ja kaupunginosayhdistyksistä. Molemmat ovat usein muutaman aktiivin keskenään pyörittämiä puljuja, jotka eivät – huolimatta muista hyvistä ominaisuuksistaan - ole demokratiaa nähneetkään, eivätkä siten mitenkään automaattisesti edusta niitä ihmisiä, joita väittävät edustavansa.

Toinen ongelma on aika. Kenelläkään ei ole aikaa perehtyä joka ikiseen kysymykseen, joka yhteiskunnassa tulee vastaan. Äänestäjän näkökulmasta edustuksellisen demokratian juju on siinä, että se vapauttaa hänet miettimästä iltakaudet sijoituspaikkoja tuulivoimapuistoille tai verotuksen painopisteiden muutosten vaikutuksia yksinhuoltajaperheisiin, jos hän mieluummin menee pelaamaan sulkapalloa. Ihmisiä pitää vaatia päättämään ainoastaan asioista, jotka heitä koskettavat ja joihin he ovat perehtyneet. Toisaalta, näistä asioista heillä pitää olla oikeus sanoa sanansa. Tasapainopisteen määrittäminen ei ole helppoa.

Pekka Wahlstedt arvosteli eilisaamun UPD:ssa Hanna Kuuselan ja Mika Rönkön toimittaman kirjan Puolueiden kriisi. Viitaten kirjan suoran demokratian puolustukseen Wahlstedt kirjoitti:

”Harva taitaa muistaa, että demokratia syntyi ja eli Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa juuri sen vuoksi, että asioista pystyttiin keskustelemaan ja päättämään arkisilla näyttämöillä, kuten kaduilla ja toreilla.”

Wahlstedt osuu tavallaan oikeaan. Täsmällisessä muodossa virke kuuluisi:

”Harva taitaa muistaa, että demokratia syntyi ja eli Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa juuri sen vuoksi, että pienellä vapaiden miesten vähemmistöllä oli aikaa keskustella ja päättää asioista arkisilla näyttämöillä, kuten kaduilla ja toreilla, koska orjat tekivät työt, eikä maahanmuuttajilta tai naisilta kysytty.”

PS.

Lisää inspiroivia kirja-arvosteluja: Tämän aamun UPD:ssa Wahlstedt arvostelee Tere Vadenin kirjan Linkolan ajamana (Like 2008), ja lopettaa kirjoituksensa:

”Todellinen demokratia elää ja nousee riistotaloutta riistotaloutta vastustavista kansalaisliikkeistä ja muista ruohonjuuritason toimijoista Tällaisesta demokratiasta Linkolallakaan tuskin on mitään pahaa sanottavanaan.”

Tuon perusteella voisi pitää hyvänä nyrkkisääntönä, että kun demokratian eteen joudutaan laittamaan jokin etuliite, puhutaan jo jostain muusta kuin demokratiasta. Vrt. kansandemokratia. Ehkä siksi Linkolakin hyväksyisi.

Pieniä askelia

2008-08-28T14:39:00.004+03:00

Kuva: http://web.mac.com/theedonfamily/Site/Think_Critical.html

Maailman huomiolta piilossa, syrjäisillä Brittein saarella järki on saanut taas yhden työvoiton.

Vaikkakin sarkaa näyttää vielä olevan jäljellä.

Nettisivujen värkkäilyä

2008-08-26T09:43:00.001+03:00

Kesän aktiivinen lomailuosa on meidän perheen kohdalta takana, ja koitti aika palata sorvin ääreen. Miehelle se on tarkoittanut piipahdusta työelämään ennen lokakuussa tapahtuvaa vahdinvaihtoa kotivanhemmuudessa; minulle taas sitä, että toinen käsipari poistui vaipanvaihto-, pyykkäys- ja puklunpyyhintävahvuudesta. Ja tietenkin kunnallisvaalikampanjoinnin alkua.

Sen kunniaksi olen tehnyt kotisivut (www.saijajokela.net). Ihan itte, valmiille formaatille. Jälki on vähän sen mukaista. Ihmisillä alkaa kuitenkin olla jo aika lailla medianlukutaitoa, ja tuskinpa kovin moni valitsee ehdokasta sen perusteella, että sen sivuilla on kiva banneri. Ai houp. Suurin osa kirjallisesta aktiviteetistani tulee silti kunnallisvaalien aikaankin tapahtumaan täällä blogin puolella. Kotisivuille tulee lähinnä isompia linjoja ja tietoa siitä, mistä tapahtumista minut tavoittaa.

Törmäillään.

Tutkivaa journalismia

2008-08-08T09:38:00.004+03:00

Toimittaja haastattelee nelosen uutisissa eduskunnan äänestysnappeja testaavaa varusmiestä:

T:Miltä se kansanedustajan työ nyt sitten vaikuttaa?
V:Ei kovin vaikealta
T:Mitkä lihasryhmät siinä rasittuvat?
V:No ei ainakaan aivot.

Jätetään tällä kertaa sikseen keskustelu siitä, ovatko aivot lihasryhmä. Varusmiehellä on vielä aikaa oppia perusasiat ihmisen anatomiasta. Sen sijaan toimittaja, joka olettaa varusmiehen saaneen kattavan kuvan eduskuntatyöstä paineltuaan muutaman tunnin nappia, on karmeaa katsottavaa. Nelosen uutiset ovat, kuten kanavan slogan lupaa, todellakin jotain ihan muuta.

Marx ja parisuhde

2008-08-07T09:34:00.002+03:00

Tekstin vääntäminen puolison tulojen vaikutuksesta sosiaaliturvaan osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä kysymykseen kietoutuu niin monta erilaista näkökulmaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, mutta joita ei millään saa mahtumaan yhteen yleisöosastokirjoitukseen ilman että tekstistä tulee käsittämätöntä puuroa. Selvennän siis vielä hiukan omaa kantaani joidenkin asioiden suhteen:

Universaali hyvinvointiyhteiskunta: Tarkoitetaan yhteiskuntaa, joka tarjoaa hyvinvointipalveluja kaikille kansalaisilleen, myös muille kuin pienituloisille. Kannatan ehdottomasti ja suurella sydämellä. Esimerkiksi koulutus, terveydenhuolto ja päivähoitopalvelut pitää taata kaikille, ja yhteiskunnan turvaverkkojen pitää olla valmiina myös tavallisen, keskiluokkaisen pulliaisen vaikeuksien varalta. Universaalius ei minulle kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki nostavat sosiaalitukea. (Tästä voi vapaasti lukea tämänhetkisen kantani perustuloon).
Yksilönvapaus, eli avoliitto vs. avioliitto: Ihmisten pitää saada päättää, millä tavoin ja milloin sitoutuvat toiseen ihmiseen. Toisaalta sitoutumisen muodon valinnan perusteena ei pitäisi olla sosiaaliturva. Tämän voi ratkaista joko olemalla huomioimatta kenenkään muun tuloja avun tarvetta määriteltäessä, tai kohtelemalla avoliittoa samoin kuin avioliittoa. Edellinen on teoreettisesti esteettistä, mutta kallista eikä juuri auta niitä, jotka apua tarvitsevat. Jälkimmäinen on vähemmän puhdasotsaista, mutta ottaa paremmin huomioon sen, mitä parisuhteet yleensä ovat ihan käytännössä, ja toimii aika hyvin tukien kohdentamisessa tarvitseville. Koska, käsi ylös, kuka antaa siippansa saada luottomerkinnän jos voi sen estää? ...Niinpä. Se niistä erillisistä talouksista.
Yksilön vastuu. Minusta on vain törkeää, että ihminen voi elää toisen kanssa, riidellä tiskivuoroista, naida, tehdä lapsia, murehtia yhdessä hulluja sukulaisiaan, ja sitten ihan vakavissaan olla sitä mieltä, ettei ole millään tavalla vastuussa toisesta, edes taloudellisesti. Se on kakaroiden kotileikkiä, eikä sitä tarvitse maksattaa yhteiskunnalla. Parisuhteessa jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan, sanon minä.

Automaatin elättinä

2008-08-07T08:34:00.008+03:00

Sammon puolustus. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kuva: www.gallen-kallela.fi

Kirjoittelin taas hesarin yleisönosastoon, ja tällä kertaa julkaisivat, hiukan sieltä täältä lyhennellen tosin. Ei sisällöllistä pahoinpitelyä kuitenkaan. Tässä alkuperäinen:

Olen riemastuneena seurannut, kuinka suomalainen yksilönvapauden tavoittelu saa yhä hullunkurisempia muotoja. Puolison tulojen huomioonottamista tulonsiirroissa on vaadittu poistettavaksi, koska puolison ei voida olettaa
elättävän toista. Jenni Räisänen (HS 4.8.2008) ilmoitti haluavansa elää suhteessa, jossa molemmat ansaitsevat itse omat rahansa. Hän ei kuitenkaan halua itse ansaita yhtään nykyistä enempää rahaa vaan saada enemmän opintotukea, vaikka hänen taloutensa tulot takaisivat riittävän toimeentulon ilmankin. Helmi Jantunen (HS 1.8.2008) taas ilmeisesti on pahoillaan siitä, että insinööri ei suhteeseen astuessaan ymmärrä lähihoitajapuolisonsa tienaavan vähemmän kuin hän. Jantusen mukaan on yhteiskunnan asia tulonsiirroin estää pariskunnan katkeroituminen siinä vaiheessa, kun ikävä totuus paljastuu.

Toimeentuloa turvaavat etuudet ovat syyperustaisia. Ihmisellä on lähtökohtaisesti velvollisuus elättää itsensä. Hädän tullen yhteiskunta tulee apuun. Perusteeksi kelpaa tällöin kyvyttömyys olla hankkimatta toimeentuloa, ei haluttomuus tehdä niin. Puolison tulojen huomioiminen on yksi niistä keinoista, joilla tuet yritetään kohdentaa tarvitseville. On vaikea nähdä oikeutusta sille, että yhteiskunnan rajallisilla resursseilla tuettaisiin yhtäläisesti työtöntä edustuspuolisoa kuin sitä, joka joutuu laskeskelemaan riittävätkö rahat ruokaan. Juuri tätä Räisänen ja Jantunen kuitenkin vaativat pariskuntien tasa-arvon nimissä.

Niin kauan kuin euroja on rajallisesti, ne täytyy kohdistaa sinne, missä niistä on hyötyä. Tuskin siis niille, joista vain tuntuu ikävältä se, että puoliso tienaa enemmän. Pariskunta sopikoon keskenään ne periaatteet, joilla hoitaa keskinäiset raha-asiansa. Jos taas ei kykene puhumaan puolison kanssa rahasta, ei ongelma liene korjattavissa yhteiskunnan toimin.

Vaatimuksissa tukien myöntämisestä lähes kaikille ollaan kovin valmiita käyttämään verorahoja omien valintojen rahoittamiseen, tunnustamatta mitään vastuuta niiden seurauksista. Valituksella kontrollista ja repressiosta lähinnä surraan sitä, ettei voida jättäytyä jonkin kasvottoman raha-automaatin elätettäväksi. Hieman kummallista on kyllä sellainen ylpeys, joka ei salli olla puolison elättinä, mutta kylläkin kaikkien muiden.

Saija Jokela
Helsinki

Asuntolaivat eivät ole pöllömpi idea

2008-06-06T10:31:00.005+03:00

Kuva: www.tripadvisor.com

Pistin hesariin yleisönosastokirjoituksen Kaisaniemeen suunniteltavista asuntolaivoista, mutta näyttivät tänä aamuna julkaisseen toisen niitä puolustavan kirjoituksen. Eipä siinä mitään, onneksi voi harjoittaa tätä kansalaisjournalismia omalla areenalla.

Helsingin Sanomat esitteli hiljattain Kaisaniemen puiston uuden korjaussuunnitelman. Puiston pohjoispuolelle sijoitettavat asunto- ja toimistolaivat ovat sittemmin saaneet osakseen vastustusta useamman yleisönosastokirjoituksen voimin.

Kaisaniemen puiston tiimoilta on jo vuosia puhuttu siitä, että puisto on iltaisin hämärä ja hiljainen, eivätkä kaupunkilaiset koe oloaan turvalliseksi puiston läpi kävellessään. Esitellyssä suunnitelmassa puistoon on sijoitettu kahviloita ja muuta toimintaa siten, että puistosta tulisi elävämpi ja samalla turvallisemman tuntuinen.

Puiston pohjoispuolista Kaisaniemenrantaa rajoittaa kuitenkin toiselta puolen kasvitieteellisen puutarhan aita ja toiselta puolen meri. Väliin jäävä kaistale katuosuuksineen on iltaisin täysin autio, ja sinne on vaikea suunnitella järkevää toimintaa, joka muuttaisi tilannetta. Esitellyssä suunnitelmassa ongelma on ratkaistu muuttamalla ranta asutuksi. Tämä epäilemättä vaikuttaa maisemaan, mutta tekee toisaalta nykyisestä veneiden varastopaikasta elävän ympäristön, missä ainakin asukkaat oleilevat ja liikkuvat iltaisin, ja missä siten on luontevampi iltalenkkeilijänkin liikkua varjoihin vilkuilematta.

Lähiseudun asukkaiden huoli rannan muuttumisesta kaikkien kaupunkilaisten virkistysalueesta yksityisalueeksi on ymmärrettävä. Asukkaiden ja retkeilijöiden yhteiselo näyttää kuitenkin sujuvan muuallakin Helsingissä, esimerkkinä nyt vaikka Suomenlinna. Tulee muistaa, että rannan yleisilmeen muuttumisen vastapainona on aivan kaupungin keskustassa sijaitsevan kauniin puiston saaminen kaupunkilaisten täysimittaiseen käyttöön.

Virikkeitä ja sytykkeitä

2008-06-04T11:13:00.007+03:00

OECD julkisti taas Suomi-raporttinsa. Joku kotimaisista kanavista (en valitettavasti löytänyt itse lähetystä linkitettäväksi) uutisoi raportin outoon sävyyn, vihjaten, että siitä on lähinnä sytykkeiksi. Myönnän, että osa raportin huomioista esimerkiksi väestön ikääntymistä, työvoimapulaa ja ruoan arvonlisäveron alentamisen älyttömyyttä koskien olivat jo kaikkien tiedossa, mutta eikös se nyt olisi aika huolestuttavaa, jos ulkopuolisen analyysi yhteiskunnan haasteista eroaisi täysin omastamme? Ja joo, OECD:n ratkaisuehdotukset tuloerojen kasvattamisineen ovat kyllä turhan anglosaksistisia minun makuuni, mutta ei se sitä tarkoita, ettei ehdotusten taustalla olevia ongelmia olisi olemassa. Valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtaja Jukka Pekkarinen määritellessään OECD:n raportin keskustelun virikkeeksi tulee sanoneeksi olennaisimman: Jos ei ole yhtä mieltä OECD:n kanssa ongelmanmäärittelystä tai ratkaisuista, voi vapaasti esittää jotain parempaa. Kuten Sorsa-säätiö juuri eräiltä osin tekikin (OECD:n raporttiin liittyen ks. itse esityksen lisäksi erityisesti kohdat Kannustimet ja Ympäristön muutos). Heh. Kylläpäs sattui.

Pekkarisen kommentti Hesarin nettisivuilla OECD:n ehdotuksesta nostaa kiinteistöveroa laukaisi vinon hymyn:

Raportissa esitetty kiinteistöveron korottaminen on periaatteessa ihan hyvä ehdotus. Eri asia on että meillä kiinteistöveron lähtötaso on tällä hetkellä niin matala, että jotta sillä saataisiin merkittävää liikkumavara työn verotukseen, asia voi osoittautua poliittisesti mutkikkaaksi

Tätähän tämä on: Jos vero on korkea, sitä ei voi nostaa, koska se on korkea. Jos vero on matala, sitä ei kannata nostaa, koska ei kuitenkaan uskalleta nostaa tarpeeksi. Tuloksena on desimaalien viilailua, ja todellisiin verotuksen painopisteiden muutoksiin on paljosta puheesta huolimatta kovin vaikea päästä. Työn verottamisesta omistamisen verottamiseen näyttäisi olevan yllättävän pitkä matka.

Hyvä HYY, ja Mippe myös.

2008-05-22T12:16:00.005+03:00

Luimistan aina hiukan, kun rakas kasvattiseurani HYY päättää lausua jostain jotain, mutta tällä kertaa taputan karvaisia käsiäni. Jos joku luulee hilpeyttäni krunikkalaisrouvan töölöläisiin kohdistamaksi vahingoniloksi, niin kerrottakoon, että törmään asunnottomiin, etupäässä asunnottomiin alkoholisteihin, harva se päivä Helsingin keskustassa, Krunikassakin. Mieluummin soisin, että heillä olisi sänky, suihku ja jääkaappi jossain naapuristossani kuin että loikin heidän ylitseen ovisyvennyksessä, tarkastan ohimennen hengityksen ja toivon, että tulee lämmin yö. Töölö on mukava paikka, eikä sitä muutama asunnoton miksikään muuta. Siispä lepo vaan, töölöläiset. Hommataan vaikka se ruiskunvaihtopiste tänne Krunikkaan.

Linkkeihin on nyt lisätty Miapetra Kumpula-Natrin sivut. Vaikka SDP:n puheenjohtajakilpa onkin jo siirtynyt 350 puoluekokousedustajan käsiin, tunnustan tässä väriä hiukan myöhässä. Kumpula-Natrilla on näkemystä ja jalat maassa, ja avoin, kannustava työskentelytapa, joka tekisi hyvää mille puljulle hyvänsä. Tunnustan samalla myös sen, että toivoisin perhe Kumpula-Natrin lastenhoitojärjestelyistä huolestuneiden joko lopettavan päivittelynsä tai sitten kysyvän asianosaisilta itseltään, miten nuo ovat ajatelleet asian hoitaa. Kumpula-Natrille lapsi on jo toinen: On mahdollista, että se tässäkin asiassa tietää mitä on tekemässä.

Ehdolle

2008-05-13T15:26:00.004+03:00

Päädyin Stadin Demarien jäsenäänestyksen tuloksissa sijalle 27, ja siten kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kiitos kaikille minua äänestäneille. Nyt vain sitten vakuuttamaan loppuakin Helsinkiä siitä, että niin kannattaa tehdä.

Kuva: yours truly

Yksikkökoko kasvoi.

2008-05-05T15:36:00.000+03:00

Naistenklinikka 3.5.2008 klo 03:38. 3492 g, 50 cm.

Veikkaan, että nyt tulee muutaman viikon bloggaustauko. Palaillaan.

Kriminologiasta ja totuudesta

2008-04-22T13:29:00.011+03:00

Kuva: www.core77.com/blog

Luin Janne Kivivuoren Rikollisuuden syyt –kirjan. Hieno yleiskatsaus kriminologian teorioihin ja niiden kehitykseen, pätevyysalueisiin ja käytännön sovelluksiin, eikä edellä sanotusta huolimatta ollenkaan tylsä. Koska kirja on kirjoitettu lähinnä kriminologian oppikirjaksi, se soveltuu erinomaisesti kaltaiselleni aihealueen ummikolle. Lisäksi Kivivuorella on mielenkiintoisia ja perusteltuja näkemyksiä rikollisuuden selityksistä ja ehkäisykeinoista (lue: olen samaa mieltä). Erityisesti pidin siitä, kuinka Kivivuori onnistuu nousussa olevan kriminologisen koulukunnan linjoja seuraillen tasapainoilemaan toisaalta yhteiskunta- ja yksilökeskeisten, toisaalta yhteiskuntatieteellisten ja biologisten teorioiden välissä tipahtamatta lopullisesti millekään puolelle aitaa.

Tämä oli sitäkin mukavampaa, kun todistin päinvastaista törmätessäni vahingossa FST:n Ihmisen mieli-tieteellinen haaste -sarjan rikollisuutta käsitelleeseen osaan: Osuin juuri parahiksi seuraamaan toimittajan jonkin kiven alta kaivamaa asiantuntijaa. Tämä selitti, että jos hyväksymme perinnöllisen alttiuden rikollisuuden selitykseksi, siitä seuraa näkemys, jonka mukaan jotkut yksilöt on biologisista syistä tuomittu rikollisiksi, ja itse asiassa meidän täytyy heittää romukoppaan koko vapaan tahdon käsite. Kyllä. Juuri näin. Samalla tavalla kuin jos hyväksyy, että mustikka on marja, joutuu kieltämään kaikkien muiden marjojen olemassaolon ja joko lopettamaan niiden syömisen tai, mikäli tämä ei ole vältettävissä, ainakin nimittämään niitä mustikoiksi. Siten, vaikka olisikin periaatteessa totta, että mustikka on marja, emme voi ikävien, erityisesti marjamehuteollisuuteen kohdistuvien vaikutusten pelossa myöntää sitä.

Turhan usein muutenkin näkee ihan järkevän oloisten ihmisten valitsevan erilaisille ilmiöille yhden, opinkappaleenomaisen lähestymistavan ja sen jälkeen urheasti hirttäytyvän moisesta yksisilmäisyydestä seuraaviin mahdottomuuksiin (vrt esim. Hesarin yleisönosaston viikkotolkulla vellonut, suurimmaksi osaksi täysin älytön biologinen vs. sosiaalinen sukupuoli –debatti). Erityisen huolestuttavaa on, kun tutkijat syyllistyvät tähän. Ei niin, että tutkija olisi sen vähemmän altis älylliselle epärehellisyydelle kuin muutkaan, mutta toisin kuin monille muille, meille maksetaan ajattelemisesta, joten kai pahimmista aivopieruista pitäisi ihan jo kuluttajansuojan nimissäkin pyrkiä eroon. Auttaisikohan, jos yliopisto-opintoihin sisällytettäisiin jo alkuvaiheessa eri tieteenalojen peruskursseja, jossa käytäisiin lyhyesti läpi niiden perusteita, kysymyksenasettelua ja terminologiaa muiden tieteenalojen opiskelijoille? Saattaisi ainakin paitsi auttaa välttämään paitsi sanaston erilaisuudesta johtuvia turhia väärinkäsityksiä eri tieteenalojen kesken, myös käsittämään, että joskus useampi totuus saattaa olla voimassa yhtä aikaa. Tekisi hyvää itse kullekin aina silloin tällöin.

Kinderkakarat vauhdissa

2008-04-04T19:24:00.004+03:00

Hesarissa tänä aamuna ollut mainostoimisto BOB Helsingin perustaja Pesosen haastattelu aiheutti minussa lämpimiä tunteita ja voimakasta vastakaikua, ja niinpä tunnen tarvetta todistaa ihmisenä, eläinlääkärinä ja prkle, sosialidemokraattina. Lainaus haastattelusta (korostukset omia):

Pesonen ei pidä esimerkiksi pikaruuan mainostamista eettisesti tai moraalisesti vääränä. ”Haluaisin, että yhteiskuntakin tukisi ihmisiä siinä, että jokaisella on oikeus hyvin pitkälle tehdä omia päätöksiä. Kukaan ei ole käskenyt ketään syömään pelkästään hampurilaisia.”

Kuinka kaunista.

Ihan kaikkea Pesonenkaan ei lähtisi mainostamaan. ”Lihabisnes on minulle vaikea asia, ihminen leikkii tuotantoeläinten kohdalla jumalaa”, aiemmin monta vuotta kasvissyöjänä ollut Pesonen sanoo. Lihanjalostusfirman kanssa samassa kastissa on SDP. ”En tekisi demareille mainontaa ikinä, se on mun mielestä vastuutonta”, Pesonen nauraa.

Edellinen lainaus voisi toisissa olosuhteissa olla suurenkin hämmennyksen lähde. Tarkoittaako tämä siis sitä, että Pesonen voisi kyllä liittyä SDP:n jäseneksi tai äänestää SDP:tä, mutta hänestä olisi totaalisen moraalitonta mainostaa kyseistä putiikkia?

En toki tahdo kritisoida Pesosta ihmisenä , kun en häntä lainkaan tunne. Kritisoin siis sitä ihmistyyppiä, jonka Pesosen haastattelu nostaa elävänä mieleeni. Tältä ihmistyypiltä edellisen kaltainen logiikka ei ole mitenkään harvinaista herkkua. Olette tekin taatusti niitä tavanneet: Lapsia, joiden mielestä pitää saada aina enemmän, nopeammin, coolimpaa, ja ennen kaikkia joutumatta itse tekemään mitään valintoja, jotka edellyttäisivät tinkimistä omasta välittömästä tyydytyksestä. Lapsia, jotka kävivät virpomassa, saivat tädiltä nallekarkkeja ja kysyivät, että mitä nää muka on, eiks sul oo kindereit. Eivätkä sitten koskaan kasvaneet isoiksi.

Ystävät, toverit. Sosialidemokratia on minulle kovin käytännönläheistä. Yritetään pikku hiljaa hivuttaa asioita suuntaan, jota pidetään hyvänä tai edes vähemmän pahana, samalla kun paskaa sataa niskaan sekä oikealta, vasemmalta että edeltä ihmisiltä, joilla on Enemmän Selkärankaa, jotka Eivät Myy Periaatteitaan tai jotka Puolustavat Yksilöä (Ketä niistä, muuten?). Se ei ole ulospäin hirveän cool, pahemmin hip eikä kovin fantsua. Sieltä ei löydy sisältä kivoja lahjoja jotka voi tunkea nenäänsä ja mennä terveyskeskukseen odottamaan, että joku muu hoitaa ongelman. Ja coolius sen kun vähenee, kun talouskasvu hidastuu ja jokainen tikkari yhdelle tarkoittaa sen repäisemistä jonkun toisen kädestä. Tulee olemaan hiukka vaikea myydä hyvinvointivaltiota ja kestävää kehitystä keskiluokalle, kun ei voi näköjään käyttää edes BOB Helsinkiä.

Juuei, demarin statuksesta ei todellakaan ole kenellekään munanjatkeeksi. Sama koskee eläinlääkärin hommia, varsinkin jos hoitaa eläintensuojeluun ja/tai elintarviketurvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jos ei vaaranna kuluttajan henkeä, niin sitten vaarantaa sen rahapussin. Kuluttaja ei tietenkään suostu valitsemaan kummasta tingitään.

Tämä on monimutkainen maailma, eikä mikään ole mustavalkoista. Luomu ei ole välttämättä sen puhtaampaa eikä eettisempää kuin ne tavallisetkaan einekset, ja pirulainen, joskus ne periaatteetkin maksavat ihan oikeaa rahaa, jonka kuluttaja joutuu pulittamaan omasta pussistaan. Ja samalla tavalla yhteiskunnassa jos haluaa jotain yhtäällä, siitä joutuu maksamaan hinnan toisaalla. Yhden yksilönvapaus on toisen yksilön vankila, eikä se siitä muutu, vaikka kuinka huutaisi, että oma syynsä, itte valitsi. Näiden asioiden välillä on löydettävä tasapaino, eikä se saa olla siinä kohtaa, missä toinen saa koko leivän ja toinen vain reiän.

Oikeus tehdä omia päätöksiä my ass.

Ainiin. Etenin Haagan työväenyhdistyksen kevätkokouksessa ehdokasehdokasehdokkaasta ehdokasehdokkaaksi, ja myöhemmin kesällä Helsingin piiri saa päättää, asettaako minut varsinaiseksi ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Helsingissä listoille on tunkua, mutta jos niin onnellisesti kävisi että pääsisin listalle, niin lupaan tehdä tämän blogin hengessä fundamentalistimaltillisen kampanjan.

Ainiinainiin. Olen myös leikkauttanut hiukseni taas lyhyiksi ja jäänyt äitiysvapaalle. Tämän kerron siksi, että moni on kertonut tunnistusvaikeuksista, ja ilmoittanut käyttäneensä mahakumpua maamerkkinä. Sekään keino ei siis toimi enää kovin kauan.

6+6+6 (Kotiäitiyhteiskunta vol. 2)

2008-03-18T16:50:00.004+02:00

Kuva www.forestum.fi

En viitsisi tästä siunatusta tilastani huolimatta profiloitua minkäänlaiseksi perheasia-aktiiviksi, kun ei se millään mittarilla ole se asia tässä maailmassa, josta minä suurinta tuskaa tunnen. Vaan ei auta: Kun ei ymmärrä, joutuu ihmettelemään.

Radikaalifeministi Stefan Wallinin ehdotus tuoda ns. Islannin malli Suomen vanhempainvapaajärjestelmään on hetken hiljaisuuden jälkeen taas noussut keskusteluun. Ensin oli asialla HYY, tuo rakas murheenkryynini, ja tänään joku Hesarin toimittaja näkyi pitävän ideaa suorastaan nerokkaana.

Islannin mallihan lähtee siitä, että kolmasosa vapaista on korvamerkitty äidille, kolmasosa isälle, ja kolmasosan saavat vanhemmat jakaa keskenään miten mielivät. Islannissa malli otettiin käyttöön vuonna 2001, ja nykyään noin 80 % isistä pitää ainakin sen kolmen kuukauden minimimäärän. Syntyvyyskin on kuulemma noussut. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Ei. Wallinin malli ei parantaisi työelämän tasa-arvoa eikä lisäisi isien osallistumista, vaan saattaisi jopa olla askel taaksepäin. Ongelmana on yksinkertaisesti Wallinin mallin vapaiden pituus, ja perustelut tälle suureksi osaksi biologisia.

Islannin mallissa perhevapaa koostuu kolmen kuukauden pätkistä. Wallinin versiossa yhden pätkän pituus olisi kuusi kuukautta. Perhevapaa siis pitenisi nykyisestä noin yhdeksästä kuukaudesta (äitiysvapaa 105 arkipäivää + vanhempainvapaa 165 arkipäivää + mahdollinen isäkuukausipidennys 12 arkipäivää) puoleentoista vuoteen.

Todennäköisesti kävisi niin, että äiti useimmiten pitäisi jaksoista kaksi ja isä yhden. Koska monet äidit nykyään imettävät lasta melko pitkään, on luontevaa, että äiti pitää kaksi ensimmäistä jaksoa. Islannissa valinnaisesta pätkästä on tullut käytännössä äidin pätkä, ja riippumatta pätkien pituudesta ei ole mitään syytä uskoa, että Suomessa kävisi toisin. Onhan nykyinen vanhempainvapaakin siinä määrin äidin saavutettu etu, että suurin osa ei edes tiedä, että tämän, "äitiyslomana" tunnetun vapaan jälkimmäisen osan, vanhemmat voivat jakaa keskenään haluamallaan tavalla.

Kahden ensimmäisen pätkän jälkeen lapsi onkin sitten noin vuoden ikäinen. Osaa seistä, liikkua itse tavalla tai toisella, syödä kiinteää ruokaa, puhuakin pikkuisen. Pahin vierastamisikäkin on useimmiten ohi. Toisin sanoen, jos esimerkiksi perheen taloudellinen tilanne tai ne isin älyttömän tärkeät työprojektit tekevät puolen vuoden koti-isyydestä vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon, kiusaus on suuri joko jättää osuus kokonaan pitämättä, tai ainakin typistää se kuukauteen-kahteen ja miettiä sitten muita hoitoratkaisuja.

Näin meillä on tilanne, jossa äiti jo lähtökohtaisesti, ihan ilman mitään hoitovapaasäätöjä, on kotona nykyisin perusoletuksena olevan yhdeksän kuukauden sijasta vuoden, ja isä suurin piirtein saman verran kuin nykyäänkin. Ja tämä paransi työelämän tasa-arvoa miten?

Ei Wallin silti ihan kaikilta osin metsässä ole. Nykyisten perhevapaiden tultua pidetyksi lapsi on vähän hankalassa iässä hoitoon menoa ajatellen. Jos vanhemmat oikeasti haluavat, että vauva saa olla molempien vanhempien kanssa kotona ja päättävät jakaa perhevapaat tasan, myös täysimetys WHO:n suosittelemaan kuuden kuukauden ikään vaatii nykymallissa hiukan sumplimista. Jos taas kuuden kuukauden jaksojen sijasta otettaisiin käyttöön esimerkiksi 4+4+4-malli, suositusten mukainen täysimetys ei muodostaisi ongelmaa, lapsi olisi vanhempainvapaiden loppuessa merkittävästi helpommassa kehitysvaiheessa päivähoidon aloittamisen suhteen, ja lisäksi miesten ja naisten vanhempainvapaiden käyttämisen erot saattaisivat todella tasoittua jonkin verran.

Ja radikaalimpiakin ratkaisuja voisi tietysti esittää. Voisi ajatella 6+6-mallia, tai jopa N(max.X)+N mallia, jossa toinen vanhempi voisi pitää sen verran perhevapaita kuin toinenkin pitää. Tämmöisissä malleissa on kuitenkin paljon käytännön ongelmia, ja joustaviahan ne eivät sellaisenaan ole, joten minä en niistä viitsi tosissani innostua. Mutta kannattaa niitäkin ajatustasolla pyöritellä. Jos ei muuten niin sen pitämiseksi mielessä, minkä tyyppisiä omia ratkaisuja se työ- ja perhe-elämän tasa-arvo saattaisi todellisuudessa perheiltä edellyttää.

Mihinkään ei voi luottaa

2008-03-13T20:03:00.006+02:00

Rämähti postiluukusta uusin Stakesin Yhteiskuntapolitiikka-lehti. Taas meni totuuksia, jos ei nyt ihan viemäristä alas, niin karanteeniin kumminkin.

Ensin äänestysaktiivisuudesta:

1) Köyhät ja kouluttamattomat eivät äänestä. Koulutus- ja tulotason lasku kunnassa on siis yhteydessä kunnan äänestysprosentin laskuun. Väärin.

2) Nuoret ihmiset eivät viitsi äänestää, ja junantuomat ovat juurettomia eivätkä siksi äänestä. Muuttovoittokunnissa äänestysaktiivisuuden pitäisi siis laskea.Väärin.

3) Vanhukset äänestävät ahkerasti. Muuttotappiokunnissa äänestysaktiivisuuden pitäisi siis nousta. Väärin.

Tätä mieltä ovat aikansa käppyröitä pyöriteltyään ainakin Heikki Hiilamo ja Markku Lankinen (Yhteiskuntapolitiikka 1/2008, ss.52-62.)

Sen sijaan he nostavat esille -pohdintatasolla -yhteisön rakenteen sosiaalisen kiinteyden äänestysaktiivisuutta nostavana tekijänä, ilmeni se sitten vahvana alueellisena identiteettinä (ruotsinkielinen Pohjanmaa) tai me vs. ne –asetelmana (Kommunistit vs. Keskusta Lapissa). Kirjoittajien mukaan yhteisöllisyyden rapautuminen myös tarjoaisi selityksen sille, miksi muuttotappiokunnissa ei äänestetä. Mutta noin ylisummaan kirjoittajien tiivistetty selitys äänestysaktiivisuuden kehitykselle on, että tiivistettyä selitystä ei ole tarjota. Jatkamme siis viisastenkiven etsintää.

Ja sitten pätkätöiden kimppuun:

1) Pätkätyöt ovat lisääntyneet. Väärin.

2) Pätkätyöt ovat lisääntyneet yrityksissä, kun niiden toiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi ja projektimaisemmaksi. Väärin.

(Roope Uusitalo, sama läpyskä, ss.5-11.)

Uusitalon mukaan se vähä nousu, mikä pätkätyötilastoissa on tapahtunut, selittyy lähinnä tilastointitavan muutoksella, aktiivisella työvoimapolitiikalla joka työllisti työttömiä määräaikaisiin työsuhteisiin, ja nopealla uusien työpaikkojen määrän kasvulla laman jälkeen. Ja kyllä, määräaikaiset työsuhteet ovat selvästi yleisempiä julkisella kuin yksityisellä sektorilla.

Ja tämä kaikki siis kahdessa ensimmäisessä jutussa, jotka pläräsin läpi. Ei hassumpi saldo. Minusta tämmöinen yleisesti tunnettujen tosiasioiden joukkoteurastus on kovasti piristävää. Jos sinusta ei ole, älä silti masennu. Ihan oikeasti älä. Nimittäin, jos et ole vielä kuullut:

Lääkkeet eivät tehoa.

Ps. 84 ääntä HOK-Elannon vaaleissa. En ihan tiedä mistä hyvästä, kun en kampanjaakaan tehnyt, mutta oli kiva huomata, että niin moni katsoi äänestämisen arvoiseksi. Kiitos ja kumarrus.

Edit 19.3.2008: Tämän aamun hesarissa oli yleisönosastokirjoitus, jossa oltiin Työolotutkimukseen nojaten sitä mieltä, että pätkätyöt ovat kuin ovatkin lisääntyneet. Mukana olleen pylväsdiagrammin mukaan nousu näytti kuitenkin aika lievältä, eikä ainakaan tukenut sitä väitettä, että tilanne olisi pahentunut nimenomaan laman jälkimainingeissa. Joten määräaikaisuuksien lisääntymistä merkittävämmältä muutokselta näyttää Peten tämän postauksen kommenttiosiossa korostama määräaikaisuuksien painopisteen siirtyminen teollisuudesta julkiselle sektorille ja palvelualoille. Seuraamme mielenkiinnolla, vastaako Uusitalo.

Sukunimi säilyy entisenä

2008-02-29T14:30:00.000+02:00

Eipä siitä sitten muuta.

Eero ei jatka

2008-02-10T16:40:00.000+02:00

Missasin Turun Tulevaisuusfoorumin, ja klo 15:08 tuli sitten otsikon mukainen viesti siipalta. Päässä kaikuu vieläkin.

Se, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa joku tekee itse johtopäätökset ja astuu syrjään, vieläpä tilanteessa, jossa voitto olisi melko varmasti tullut kotiin, on, no...

Heinäluoma ei ole tässä tilanteessa oikea puheenjohtaja SDP:lle. Liikaa tappioita painolastina ja imago-ongelma, jolle ei oikein mitään mahda. Mutta olipahan hieno teko. Se, että joku oikeasti saa otettua, vaikka hiukan hitaastikin, sen kuuluisan askeleen taaksepäin, ja katsottua puolueen etua tässä tilanteessa, on, no...

Joo. Päässä kaikuu vieläkin.

Vaan nyt on sitten viimeinenkin tekosyy käytetty, ja pöytä typötyhjänä. Jos nyt emme saa aikaiseksi uusia visioita, asiakeskustelua puheenjohtajakamppailuun, tuoreita kasvoja, mielekkäitä vaikutuskanavia jäsenistölle... se on sitten se tyyppi siellä peilissä, jolle voi käydä avautumassa.

Lokavainoja

2008-02-07T17:09:00.001+02:00

(Anteeksi otsikon ultrahuono sanaleikki, en taaskaan kyennyt vastustamaan kiusausta)

Kuva osoitteesta www.sxc.hu

Tämä on jo toinen kerta, kun Aarno "Loka" Laitisen kolumni saa minut kirjoittamaan blogimerkinnän. Tällä kertaa Laitisen kirjoitus oli taas tuttuun tapaan kaiken huonouden tuolla puolen. Se kuitenkin antoi sattuneesta syystä Pinkkiruusun hallitukselle runsaasti omaa kivaa, ja oivan tilaisuuden vähän lausua.

Tietysti, jos Laitinen ei olisi Laitinen, hän olisi saattanut monipolvisen nillityksensä sijaan keskittyä siihen ihan oikean pointtiin, että vaikka sukupuolinen häirintä on ilman muuta vakava asia ja vallan väärinkäyttöä, sitä saattaa olla myös ihmisten leimaaminen ahdistelijoiksi ilman syytteitä tai todisteita, ja vielä naamagallerian kera. Varsinkin kun kyse on poliitikoista, joille maine on keskimääräistä kovempaa valuuttaa. Vaikka mikäs minä olen Aarnoa neuvomaan. Aarno on sentään ollut neljäkymmentä vuotta eduskunnassa toimittajana, ja joku kai sille siitä maksaa.

Edit: Anna Kontula käsitteli blogissaan ahdisteluun liittyviä mainekysymyksiä vähän eri kantilta. Ja puhuu asiaa, viimeistä lausetta lukuunottamatta.

Huutelua hyllyltä

2008-02-06T17:37:00.000+02:00

Kuten arvoisat lukijani tietävät, ylioppilaskunnissa toimivat edustajistotyhmät voidaan vähällä vaivalla niputtaa ns. poliittisiin ja sitoutumattomiin ryhmiin. Edellisillä on kytkyjä valtakunnallisiin puolueisiin, jälkimmäiset toimivat ainejärjestö-, osakunta- tms. pohjalta. Poliittiset ryhmät moittivat usein sitoutumattomia siitä, ettei ymmärretä poliittisia realiteetteja. Näyttäisi kuitenkin olevan yksi kohtuullisen oleellinen realiteetti, joka on paremmin valjennut tällaiselle vanhalle tiedekuntajärjestödinosaurukselle kuin monelle suuresti arvostamalleni poliittiselle toimijalle. Realiteetin nimi on nakitus, ja se, kuten massan hitaus tai etanoli, toimii samalla tavalla puoluekannasta riippumatta.

Nakitus tapahtuu seuraavasti:

1. Nakittaja havahtuu huomaamaan, että tehtävä x kaipaa tulla tehdyksi.

2. Nakittaja selvittää, onko tehtävään tarttunut henkilö, jonka voidaan katsoa saavan homman hoidettua. Huomaa, ettei ole, eikä ainejärjestön listalle laitettuun ilmoitukseenkaan, yllätys yllätys, ole tullut yhtään vastausta.

3. Nakittaja kartoittaa ne ihmiset, jotka olisivat tehtävään kykeneviä.

4. Edellisessä kohdassa laaditun listan ihmisistä nakittaja soittaa läpi siinä järjestyksessä, kuin uskoo heidän olevan tehtävästä kiinnostuneita/siihen taivuteltavissa/syyllistettävissä/kiristettävissä. Jos kaikki keinot on käytetty, eikä ihminen halua tehtävään ryhtyä, nakittaja katsoo tämän johtuvan aidosta haluttomuudesta eikä esimerkiksi turhasta vaatimattomuudesta tahi tarpeesta tulla kosiskelluksi, ja siirtyy seuraavaan nimeen. Tämä siksi, että tehtävä on nakittajan mielestä saatava hoidettua kunnialla, muuten hän ei olisi koko nakitukseen ryhtynyt. Nakeilla kun ei ole tapana jäädä odottelemaan aikaa parempaa.

SDP:n puheenjohtajakisan kannalta oleelliset kohdat on korostettu kursiivilla. Voitte kuvitella kulmakarvojeni korkeuden seuratessani joissakin toveriblogeissa käytävää keskustelua siitä, mitä saa ja ei saa seuraavaksi tehdä Jutta Urpilaisen kieltäydyttyä puheenjohtajaehdokkuudesta. Nakki ei ole kadonnut mihinkään, vai onko?

Hyllylle

2008-01-21T08:39:00.000+02:00

Kerran kuussa on liian pieni tiheys blogimerkinnöille. Työt, toimet ja toisaalta tämä elämä-tyyppinen sovellus teettävät kuitenkin juuri nyt sen verran hommia, että välitöntä parannusta tilanteeseen ei ole näkyvissä. Niinpä blogi jää kevättauolle huhtikuun alkuun asti.

Jos ja kun sanomisen tarvetta ilmenee, suuntaan sen muiden ihmisten blogeissa häiriköintiin ja tänne. Muun muassa.

Kuviteltuja yhteisöjä

2007-12-30T22:51:00.000+02:00

Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluista vastaava apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen kommentoi aamun hesarissa pääkaupunkiseudun kaupunginosien elinaikaodotteiden reippaita eroja.

Ongelman ratkaisemiseksi Kokkonen peräänkuuluttaa uudenlaista yhteisöllisyyttä, jossa ihmiset huolehtisivat paremmin läheisistään.

Ei eka kierros, kun avaudun tästä, mutta kertauksen vuoksi: Kokkosen ajatus on ihan sitä vanhanlaista yhteisöllisyyttä. Siihen yhteisöllisyyteen sisältyy ongelma: Jotta yhteisöllisyydestä on ihmistä auttamaan, pitää ensin olla joku yhteisö.

Ei niillä ihmisillä ole -eikä ole ollut ennenkään - erityisempää hätää, joilla on olemassa läheisiä. Jotka asuvat lähellä. Ja joilla on oma elämä sen verran hanskassa, että niistä on huolehtimaan kenenkään muun hyvinvoinnista. Hätä on niillä, joita perhe ei pelasta, joita työelämä ei tarvitse, ja jotka eivät ole riittävän söpöjä kerätäkseen lahjoituksia hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

En minä näitä tämän maailman paulakokkosia (kok) pahoina pidä, hyväähän ne etupäässä tarkoittavat. Mutta jos oikeasti tarjoaa jonkinlaista välimerellistä suku-on-paras-mallia ratkaisuksi niihin ongelmiin, joihin hyvinvointivaltio on viime aikoina törmännyt, niin täytyy sanoa niin kuin entinen pomoni vajaasta kassasta: Muuten hyvä, mutta pirun huono. Siinä Kokkonen on ihan oikeassa, että jonkinlaiselle yhteisöllisyydelle olisi tilausta. Ei kylläkään sellaiselle, jossa huolehdittaisiin paremmin läheisistä, vaan sellaiselle, että oltaisiin henkisesti lähempänä niitä, joista huolehditaan. Mutta Esa ehti ensin, lukekaa sieltä.

Jokela on Jokela

2007-11-09T08:20:00.000+02:00

Se, mitä tapahtui 7.11. Jokelan koulukeskuksessa oli äärettömän turhaa, julmaa ja traagista. Näkökulma, jonka varmaan jaan lähes kaikkien kanssa. Siinä suhteessa kaikki oleellinen lienee sanottu, eikä minullakaan siihen sen kummempaa lisättävää ole.

Jokela-uutisointia pari päivää seurattuani tekee tosin mieli lausua seuraavat kolme reunahuomautusta:

Olen kuullut ainakin kahdenkymmenen ihmisen sanovan, julkisesti ja yksityisissä keskusteluissa, että ei olisi uskonut tämmöistä Suomessa tapahtuvan. Maa, jossa ampuma-aseet eivät ole mitenkään kortilla, jossa juuri muutama vuosi sitten koulupoika otti ja räjäytti pommin kauppakeskuksessa, jossa yksi kotimaisista elokuvaklassikoista on Seitsemän surmanluotia, ja ei olisi uskonut? Miksi ihmeessä ei?

Joka ikinen poliitikko on kovasti ottanut osaa uhrien vanhempien suruun. Hyvä niin. He tarvitsevat varmasti kaiken mahdollisen tuen ja avun. Mutta olisiko se poliittinen itsemurha mainita myös tekijän vanhemmat? Poika heiltäkin meni, oman käden kautta vielä. Lisäksi he joutuvat elämään sen tiedon kanssa, että hän vei mennessään kahdeksan muuta. Jotkut ovat menneet niin pitkälle, että ovat peräänkuuluttaneet vanhempien vastuuta. Olisi pitänyt huomata, olisi pitänyt puuttua. Olisi varmasti pitänyt niin. Enemmistö syrjäänvetäytyvistä tai ääriliikkeiden kanssa flirttailevista nuorukaisista kuitenkin päätyy ihan tavallisiksi perheenisiksi. Nuoruus on rankkaa aikaa, ja vanhempien on varmasti yhtä vaikea erottaa todelliset vaaranmerkit kaiken murrosiän myllerryksen keskeltä kuin kenen tahansa muunkin. Sitä paitsi, yrittäkääpä puuttua täysi-ikäisen (18 v.) ihmisen tekemisiin, jos hän ei itse halua apua.

Kyselty on myös, miten tällaisiin tekoihin syyllistyvät saataisiin seulottua esiin, jotta heitä voitaisiin auttaa, ennenkuin asiat etenevät ruumiiden laskeskeluun asti. Jännä näkökulma. Päästäisiinkö helpommalla, jos vain yritettäisiin auttaa mukuloita ilman että alettaisiin pohtia, aikovatko ne tappaa jonkun vaiko vain jonakin päivänä juoda itsensä hiljaa hengiltä?

Kapinakokouksesta post festum

2007-11-09T08:02:00.000+02:00

Blogipäivitykset tulevat viiveellä, koska olen marraskuun hiukan radioskuggassa nettiyhteyksien suhteen. Mutta tulevatpahan kuitenkin.

Olin mukana pyhäinmiestenpäivänä Hämeenlinnassa järjestetyssä seminaarissa Sosiaalidemokratian suunta ja tulevaisuus. Ja hyvä että olin, vaikka sateisen hämärään lauantai-aamuun kävellessä tulikin epäiltyä järkensä valoa. Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokoussali oli loistava paikka: Äänentoisto toimi, kaikki keskustelijat kuulivat ja suureksi osaksi näkivätkin toisensa erinomaisesti, ja ehkä juuri siksi tunnelma oli isosta porukasta huolimatta välitön.

Kiitos ilmeisen hitaan uutispäivän tapahtuma sai myös mukavasti julkisuutta, olkoonkin, että kapinakokoukseksi mediassa ristitty tapaus näytti paikan päällä kovin erilaiselta kuin iltauutisissa. No joo, toisen asteen koulutus, ympäristöpolitiikka,paikallisosastojen toiminnan kehittäminen tai syrjäytymisen ehkäisy eivät ehkä aiheina taivu viidentoista sekunnin inserteiksi yhtä vaivattomasti kuin ”Pitäisikö Eeron erota? Kyllä/Ei”. Puheenvuoroiksi ja keskusteluksi ne sen sijaan taipuivat kiitettävästi. Itselläkin taas hiukan ajatus kirkastui.

Free Burma

2007-10-04T11:57:00.000+03:00

Kotiäitiyhteiskunta

2007-09-22T09:29:00.000+03:00

Kuva: www.starshine.250free.com

Perjantai-aamun Metrossa oli pikku-uutinen, joka johdatti minut Stakesin sivuille. Jutun taustalla oli Stakesin Hyvinvointivaltion rajat -sarjassa julkaisema tutkimus lasten ja vanhusten hoidosta kahdessatoista Euroopan maassa. Nyt kun tasa-arvokeskustelu jälleen käy kuumana Kotron ja kumppanien jäljiltä, haluaisin kiinnittää arvon lukijoiden huomion seuraavaan:

Alle kolmivuotiaiden lasten äitien työllisyysaste Suomessa oli vuonna 2002 32,2., kun se on Ruotsissa 72,9 ja Saksassakin, tuossa kotiäitien luvatussa maassa, sentään 56,0. Pohjoismaiden välisessä vertailussa Suomen 1-2-vuotiaista oli vuonna 2003 päivähoidossa 36%. Norja on seuraavana 44 %:lla (Ruotsi 65 %, Tanska 78 %). Pohjoismaista vain Norja ja Suomi tukevat hoitovapaita. Suomessa monet kaupungit, kuten esimerkiksi Helsinki, maksavat lisäksi ylimääräistä kotihoidontukea, koska kotihoito tulee kunnille halvemmaksi kuin päivähoito. Tämä tekee kotihoidontuesta melko varteenotettavan vaihtoehdon varsinkin pienituloisille (naisille). Ja se näkyy.

Mitä tästä seuraa? Ottamatta kantaa siihen, mikä on oikea ja puhdasoppinen tapa kasvattaa lapsia, työnsaannin kannalta hoitovapaa on yksiselitteisen negatiivinen asia, jollei satu olemaan ammatiltaan perhepäivähoitaja. Ammattitaito rapistuu, eikä sen päivittäminen hoitovapaalla onnistu edes osapäivätöitä tekemällä. Työnantajalle ihminen, joka voi milloin tahansa kadota työpaikalta 3-5 vuodeksi ja palata sitten työyhteisöön vanhentuneine tietoineen ja taitoineen, on ilman muuta riski. Kun unohdetaan ylenmääräinen poliittinen korrektius, naisethan ne edelleen hoitovapaalle jäävät, joten työnantajien epäluulo kohdistuu nimenomaan lisääntymisikäisiin naisiin. Naisten pätkätöiden yleisyys on isoksi osaksi suora ja valitettavan ymmärrettävä seuraus tästä.

Varsinkin pienituloinen, suhteellisen kouluttamaton nainen lisää hoitovapaalle jäädessään muutenkin suurta riskiään syrjäytyä työmarkkinoilta kokonaan, mutta koulutustaustasta riippumatta systeemi lieveilmiöineen mutkistaa naisen uraputkea huomattavasti. Itse asiassa nykyisen järjestelmän seuraukset työelämän tasa-arvolle ovat niin karmeat, että jos minulle annettaisiin tehtäväksi suunnitella järjestelmä, joka parhaalla mahdollisella tavalla varmistaa naisten huonomman uralla etenemisen, estää pääsyn vakituisiin työsuhteisiin ja pitää naisväen elinikäiset ansiot ja eläkkeet kurissa, esittelisin toimeksiantajalle nykyisen suomalaisen hoitovapaajärjestelmän ja kuittaisin rahat. Raportin kirjoittajat esittävätkin useita hyviä ajatuksia ongelman helpottamiseksi: Hoitovapaa pitäisi pystyä pitämään Norjan malliin osapäiväisenä. Puolet hoitovapaasta pitäisi kiintiöidä toiselle vanhemmalle. Vanhempainvapaan pitäisi joustaa enemmän, niin että perhe voisi käyttää sitä aina lapsen kouluikään asti elämäntilanteensa mukaan. En tiedä, onko näistä toimenpiteistä koko ongelman ratkaisuksi, mutta askel parempaan päin ne selvästi olisivat.

Elämässä on toki muutakin kuin työ ja raha, eivätkä lapset ole pieniä kuin kerran. Silti haluaisin kysyä varsinkin naispuolisilta lukijoilta, että onko valtion ihan totta syytä tukea sellaista valinnanvapautta, joka antaa mahdollisuuden valita paitsi itselleen, koko omalle sukupuolelleen huonommat lähtökohdat?

Koska jos katsomme että on, niin sitten täytyy ehkä lakata valittamasta naisten kärsimästä sorrosta työelämässä. Ne tekevät sen itse.

Jakovarasta vielä

2007-09-19T21:41:00.000+03:00

Kuva: www.bof.fi

Ahtauduin maanantaina täpötäyteen Juttutupaan kuuntelemaan kun Raimo Sailas, Jarmo Leppiniemi ja Seppo Lindblom keskustelivat julkisen talouden tulevaisuudesta Poliittisen historian klubissa. Puhuttiin globalisaatiosta, ilmastonmuutoksesta, sairaanjohtajien palkoista. Siitä, mistä nykyään puhutaan, kun puhutaan politiikkaa. Hieno ilta, vaikka happi oli jossain vaiheessa loppua jopa Juttutuvan korkeista huoneista.

Siitä kuuluisasta jakovarasta: Seuraavan kymmenen vuoden kuluessa työikäisen väestön määrä tulee Sailaksen mukaan laskemaan kahdellasadalla tuhannella, mikä tarkoittaa noin 0,5 % työpanoksen laskua vuosittain. Jos tuottavuuden kasvu on tänä aikana 2 % vuodessa, se tarkoittaa BKT:n kasvua 1,5 % vuodessa. Jos pidetään veroasteena 43% BKT:stä ja sallitaan valtiontalouden velkaantuminen 40%:sta 60 %:iin, tullaan Sailaksen mukaan valtiontalouden liikkumavaraan, joka on noin 2 miljardia pakkasen puolella.

Globalisaatio merkitsee paitsi suurempia mahdollisuuksia, myös kasvavia riskejä yrityksille ja yksilöille. Hyvinvointivaltio on konsepti, joka on kehittynyt niissä pienissä Euroopan maissa, eritoten pohjoismaissa, joiden talous on rakentunut voimakkaasti suhdanneherkän vientiteollisuuden varaan (ks. metsäteollisuus). Se tasaa riskejä eri teollisuudenalojen välillä. Hyvinvointivaltio on vakuutusjärjestelmä, joka on tehty suojaamaan yksilöä kohtuuttomilta riskeiltä ja samalla takaamaan yrityksille vakaat toimintaolosuhteet ja osaavan työvoiman saanti. Siten se ei järjestelmänä, toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ole missään ristiriidassa globalisaatiokehityksen kanssa, päinvastoin. Hyvinvointivaltio on globalisaation lapsi.

Mikäli Sailaksen arvio talouden kehityksestä on oikea, tulemme kuitenkin yksinkertaisen mutta ikävän laskutoimituksen eteen. Pitemmän päälle ei voi syödä enempää kuin tienaa. Tämä tarkoittaa, että koulutukseen ja tutkimukseen täytyy uskaltaa panostaa niin, että löytyy vielä seuraavakin Nokia, joka pitää talouskasvun käynnissä. Täytyy myös miettiä aika ennakkoluulottomasti mikä on olennaista ihmisten hyvinvoinnille, mikä kaikki tästä kuuluu valtion rooteliin ja mikä on paras ja tehokkain tapa toteuttaa halutut palvelut. Valitettavasti SDP ei ole oikein onnistunut jälkimmäisessä. Porvarihallituksen ansioksi voidaankin laskea, että ainakin sosiaaliturvan uudistaminen on nyt lähdössä kunnolla käyntiin.

Kääntöpuoli asiassa on tietysti se, että nyt uudistuksen tekevät tyypit, joiden mielestä suurimmat yhteiskunnalliset epäkohdat näyttävät olevan perintövero ja liian matalat päivähoitomaksut.

Love/hate

2007-09-03T14:17:00.000+03:00

I love

modern medicine
pharmaceutical companies
public health care system

I hate

rudiments

Kiinalainen juttu

2007-08-22T19:57:00.000+03:00

Kuva: aes.ucdavis.edu

Kiinassa on jo jonkin aikaa riehunut sikojen virusepidemia. Syyllisenä pidetään keskenmenoja, kuolleina syntyviä pahnueita ja keuhko-oireita aiheuttavan PRRS-viruksen poikkeuksellisen virulenttia muotoa. PRRS ei tartu ihmisiin.

Ultramodernien kaupunkikeskustojen ulkopuolella Kiinassa on laajalti maaseutua, missä kyllä harrastetaan modernia tehomaataloutta, mutta myös pidetään sikoja takapihoilla ja kylänraiteilla kotitarpeiksi. Tällaisessa ympäristössä epidemioiden hallinta on erityisen vaikeaa. NY Timesin mukaan virus onkin tehnyt selvää jälkeä sikataloudesta monilla alueilla. Tuloksena sianlihan hinta on noussut vuodessa 85 %, ja koska se on Kiinassakin peruselintarvike, viranomaiset pelkäävät kiihtyvää inflaatiota, joka kampittaisi Aasian jättiläisen kasvua. Lisäksi on odotettavissa, että epidemia leviää lähitulevaisuudessa muuallekin Aasiaan, sillä Kiina on suuri jalostuseläinten viejä.

Back to the basics, siis. Ei joukkovelkakirjoja, valuuttakeinottelua, pörssikuplia tai muuta moderneja kotkotuksia. Tällä kertaa uhka taloudelle on varsin, sanoisinko, maanläheinen. Nöf nöf.

Se pieni ero

2007-08-22T18:31:00.000+03:00

Kuva: Elvis Presley, Jailhouse Rock. http://commons.wikimedia.org

Hesari uutisoi 15.8. alustavia tuloksia tutkimuksesta Suomen vankien terveydestä. Tulos: 90% miehistä alkoholisteja, 75% persoonallisuushäiriöisiä. Naisvangeillakaan ei mennyt loistavasti: 60% naisvangeista oli huumeriippuvaisia. Näiden lukujen valossa alkaa vaikuttaa ihmeeltä, että vain kolmasosa vangeista palaa vankilaan toistamiseen. Ellei sitten kyse ole siitä, että loput poistuvat kierrosta kokonaan. Mikä tässä sitten on muna ja mikä kana? Käykö itse vankila näin pahasti (mielen)terveyden päälle, vai toimiiko se siivilänä, joka lopulta kerää ne, jotka ovat lipsuneet yksi toisensa jälkeen kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi?

Tilanne on hesarin siteeraaman tutkimuksen mukaan joka tapauksessa pahentunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Väkivaltarikoksista tuomittujen osuus vangeista on kasvanut, samoin vankien mielenterveysongelmien määrä. Vankeinhoidon suorat kustannukset olivat vuoden 2006 valtion talousarvion mukaan viime vuonna n. 184 miljoonaa euroa. Tähän päälle tulevat rikosten aiheuttamat taloudelliset ja henkilövahingot, tutkinta- ja oikeudenkäyntikulut ja sosiaalihuollon kustannukset, jotka seuraavat siitä, että vangin työnsaanti ja yhteiskuntaan sopeutuminen rangaistuksen jälkeen tuppaa olemaan heikohkoa. Minulla ei ole sinisenpunaista aavistusta siitä, miten auttaa moniongelmaista vankia saamaan ote elämästä ja sopeutumaan yhteiskuntaan. Voi olla, kuten kovan linjan linnaan vain ja avain järveen -tyypit kernaasti väittävät, että osa siitä porukasta todella on siinä määrin menetetty, että voidaan lähinnä pyrkiä suojelemaan muuta yhteiskuntaa heidän itsetuhokierteensä vaikutuksilta. Voi olla, että vankeinhoitolaitos tekee sen minkä voi. Että se, että kaksi kolmasosaa tuomituista ei rangaistuksensa kärsittyään enää koskaan astu vankilan seinien sisäpuolelle, on itse asiassa aika hyvin. Tai voi olla, että vankien työelämävalmiuksien kehittämiseen ja vapautumisen jälkeiseen seurantaan pitäisi panostaa enemmän. En osaa sanoa.

Jotain kuitenkin osaan sanoa: Toki rikoksen tekijää on autettava sopeutumaan takaisin yhteiskunnan jäseneksi, mutta on se vähän niinkin, että kun oikeuteen asti päästään, vahinko on jo tapahtunut, ja osalle tuomituista vankila toimii kaikista ponnistuksista huolimatta lähinnä rikoksen korkeakouluna. Voisikin kuvitella, että kansantaloudellisesti olisi järkevää panostaa vankien lukumäärän vähentämiseen nimenomaan ennen raastupaa. Samaan aikaan kuitenkin lastenpsykiatrian voimavarat ovat pitkään olleet riittämättömät, koulujen alueelliset ja sukupuolten väliset oppimiserot ovat huikeita ja syrjäytymisriskit kasaantuneet yhä pahemmin samoille ihmisille. Huono-osaisuus periytyy, samoin rikollisuus, eikä suinkaan geneettisesti. Ja keskiluokka asentaa varashälyttimiä niin että ruuvimeisselit savuavat. Onkohan ihan varma, että tässä on nyt panostukset kohdennettu optimaalisesti?

Jos nyt ajattelet minua laupiaana sosiaalitanttademaritätinä punaisessa jakkupuvussa, ajattele uudestaan. Jos minulta saa sääliä, kannattaa ampua itsensä. Kyse on itsekkäästä solidaarisuudesta. Sille emme mitään mahda, että lasten kasvatuksessa vastuu on perheillä. Jos perhe ei yhtään välitä, lapsen mahdollisuudet päätyä antamaan kuusikymmenvuotishaastattelua paikallislehteen ovat samaa luokkaa kuin lumipallolla helvetissä. Yhteiskunta ei tässä suhteessa voi tehdä jäsentensä hyväksi määräänsä enempää, joskus hyvinkin vähän. Mutta se vähä voi tehdä eron paatuneen taparikollisen ja tavallisen duunarin tai halvan pirihuoran ja mielialalääkityksellä olevan opiskelijan välillä. Arvatkaapa kummassa tapauksessa verotus kevenee ja yksilön vapaus kukoistaa?

Revi siitä holhousyhteiskuntaa.

Tämä kirjoitus on omistettu Leo -84:lle, jolla on hieno perhe.

Onpas se nuoriso reipasta

2007-08-17T12:22:00.000+03:00

SONK:in ja Demarinuorten puoluekokoustyöryhmä Epämiellyttävä totuus on astunut julkisuuteen blogillaan, jonka lisäsin juuri linkkilistaani. Ryhmä haluaa herättää keskustelua niistä toimenpiteistä, joita ensi puoluekokouksessa tulisi saada tehtyä. Iso laiva kääntyy hitaasti, joten on jo aikakin. Jo pitkään on kuulunut napinaa siitä, että SDP on enää vain vaaliorganisaatio. Viime vaaleissa tuli kylmäävän elegantisti todistettua, ettei se tällä hetkellä vakuuta sellaisenakaan. Paitsi että meillä on nyt hieno tilaisuus uudistua (kuten vaalitappion jälkeen kuuluu olla mieltä), meillä on myös pikku pakko ryhdistäytyä, jos emme halua kirjoitella tämmöisiä parinkymmenen vuoden kuluttua.

Odotan, että iso osa työryhmältä tulevista ajatuksista ja ehdotuksista tulee jakamaan mielipiteitä, mutta toisaalta asioista hyvin perillä oleva lähteeni veikkaa, että joka ikinen niistä tulee olemaan perusteltu ja harkinnan arvoinen. Niin tai näin, ovatpahan sitten ainakin näytillä keskustelun pohjaksi paitsi työryhmän asettaneille järjestöille, myös puoluejohdolle ja paikallisyhdistyksille.

Kyllä, säännöt ja toimintatavat kaipaavat rukkaamista. Kyllä, puolueellamme on myös ihka oikeita linjaristiriitoja. Pään tunkeminen ruusupuskaan ei nyt auta. Pienenä rohkaisuna voin kertoa, että ristiriita ei tarkoita automaattisesti samaa kuin hajaannus. Ristiriidat mahdollistavat keskustelun. Keskustelu mahdollistaa yhteisten päämäärien muodostamisen. Päämäärien muodostaminen mahdollistaa niitä kohti pyrkimisen. Päämäärää kohti pyrkiminen antaa puolueelle oikeutuksen olemassaoloon jäsenten ja äänestäjien silmissä.

Mites on, sedät ja tädit? Kääritäänkö hihat vai tyydytäänkö taas vetämään pari piirua päin helvettiä?

Sirkushuveja osa 2

2007-07-31T20:44:00.001+03:00

Kuva: Vanhan valtaus 1968. http://yle.fi/elavaarkisto

Myönnetään. En osaa oikein asettaa itseäni sen sukupolven pöksyihin, joka on joutunut elämään kiihkeän nuoruuden taistolaisaatteineen ja toukka-asteen benzyskowitzeineen. Suomessa käytävää keskustelua kuunnellessa on silti helppo uskoa, että jotakin syvästi traumatisoivaa hallitsevien ikäluokkien poliittiseen menneisyyteen liittyy. Ehkä se on se.

Muulla minun on vaikea selittää sitä huolellisuutta, jolla suomalaiset ammattipoliitikot välttävät antamasta sellaista vaikutelmaa, että heidän työnsä olisi miltään osin poliittista. Sipoon ja Helsingin rajakiistan ratkaisemisen jälkeen hallituksesta kommentoitiin, että kyseessä oli enemmänkin juridinen kuin poliittinen kysymys. Puolustaessaan esitystään 100 000 Kalashnikov-rynnäkkökiväärin viennistä Afganistaniin puolustusministeri Kari Häkämies veikkasi, että aseiden viennille ei ole juridista estettä, ja syytti edellistä hallitusta politikoinnista. Ja niin edelleen und so weiter.

Herrajjumala Rauno, pistä se telkkari nyk kiinni. Ettet yhtään häppee. Politiikkaa! Kattosit ny pornoo ees, ninkun normaalit ihmiset.

Voi näitä.

Sirkushuveja

2007-07-27T08:43:00.000+03:00

Heinäkuun mittainen hiljaisuus blogissani ei ole ollut tarkoituksellinen tauko, vaan seurausta siitä, että lomalla rentoudun, enkä siis ole oma itseni. Täten lähinnä ylivuotoventtiiliksi tarkoitettu blogi on jäänyt ilman päivityksiä. Ärtymyksen ja epätoivon sijaan aamun lehdetkin ovat näin heinäkuussa saaneet aikaan hörötystä, hihittelyä ja muutaman satunnaisen syvän huokauksen.

Kuten nyt vaikka toissapäivänä, kun Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen ehdotti Hesarissa 3,5 miljardin ”tasapalkkaohjelmaa”, joka nostaisi Korhosen mukaan naisvaltaisten kunta-alojen palkkoja 500 eurolla kuussa. Melko reilua, sanoisin. Kuvaavaa on, että otsikon perusteella aamiaispöytämme luuli ensin olevan puhe Vasemmistoliiton Korhosesta. Katkelma jutusta:

Korhosen esitys on hyvin samanlainen kuin Kokoomuksen tasa-arvotupo. Eli siinä mielessä malli kelpaa meille oikein hyvin”, sanoo kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen. Tasapalkkaohjelman hintalappu sen sijaan hirvittää Tujusta. ”onko ajatus realistinen, riippuu tietysti siitä, kuinka pitkän ajan kuluessa se toteutettaisiin. Kyse on valtavista summista, eikä ole mitään rahakasoja, joista voidaan alkaa lapioida.”

Niinpä.

And now for something ... er... astonishingly similar.

Minä suojelen sinua kaikelta

2007-06-27T21:34:00.000+03:00

Kuva: www.un.org

Saan perhekeskustelusta näppyjä. Keskustelun siirtyminen perheeseen antaa tekosyyn lopettaa ajatteleminen, kaivaa kaikki pimeimmät ennakkoluulonsa ja vainoharhansa kaapista ja löydä niillä estoitta keskustelukumppania. Ilman suurempaa pelkoa oikeusseuraamuksista. Se on mahdollista, koska kun puhutaan perheestä, puhutaan Arvoista.

Kuuntelin juuri, kun a-talkissa Hanna Markkula-Kivisilta (Pelastakaa lapset ry) selitti pyörätuolissa istuvalle miehelle, että hänelle ei voi antaa adoptiolasta, koska lapset traumatisoituvat niin herkästi, eikä adoptiolasta saa altistaa sellaiselle ”kaksinkertaiselle erityisyydelle” jonka liikuntavammainen vanhempi aiheuttaa. Lapset kun ovat tietyssä iässä kovin herkkiä erilaisuudelle, ja saattavat joutua kiusatuksi koulussa. Hanna hei, mitäs jos mies olisikin ollut vaikka pohjoisafrikkalainen? Puhevikainen? Lättäjalkainen? Ruma? Lihava? Sinkku? Ai niin, sinkkuhan kyllä saa adoptoida. Ja pyörätuolimiehellähän siis oli henkilökohtainen avustaja, talo, kultainen noutaja ja terve vaimo. Jonka kannattaisi kyllä ilman muuta dumpata miehensä.

Totta kai adoptiossa tarkastellaan lapsen oikeuksia ja pyritään nimenomaan lapsen parhaaseen, ja se on oikein. Minua ei häiritse se, että asetetaan kriteerejä, seulotaan, arvioidaan, whatever. Sen sijaan minua etoo se, että kun lapsen parhaalla ei enää ole mitään tekemistä asian kanssa, kun ihminen/organisaatio on vain yksinkertaisesti tehnyt virheen, hölmö ja väärässä, voi silti pelastautua vetämällä esiin ”lapsen etu” -kortin. Siinäkin tapauksessa ettei tunnistaisi lapsen etua vaikka se purisi perseeseen.

Millä tahansa ”kovalla” alalla edellä kuvatun kaltaisen toivottoman pupun suoltamisesta joutuisi joko naurunalaiseksi tai oikeuteen. Vai onko joku teistä kuullut jonkun vastustavan henkilön x nimittämistä vaikkapa valtiovarainministeriön kirstunvuolentaosaston varayliperäpäätarkastajaksi sillä perusteella, että hän istuu pyörätuolissa, ja pyörätuolipotilaan näkeminen saattaisi traumatisoida asiakkaita ja työtovereita?

Arvot, kuten tulitikut, pitäisi kieltää lailla jokaiselta, joka ei pysty todistetusti saamaan aikaan loogisia ajatuksenkulkuja vähintään viidentoista minuutin ajan päivittäin. Tiedän toki, että näin tiukka rajaus asettaisi itsenikin vaaravyöhykkeelle, mutta katson uhrauksen olevan pieni saavutettavaan hyötyyn nähden.

Teemaan liittyen vanha mutta yhäti ajankohtainen uutispläjäys.

Eiköhän se tästä

2007-06-20T12:36:00.000+03:00

Kuva: Pyykit. Ulla Remes 1998. www.ullaremes.net.

Pläräsin läpi Kalliomäen työryhmän raportin ruokatunnin ratoksi. Noin pikaisella lukemisella pitää sanoa, että tykkäsin. Varsinkin oli mukavaa lukea kirjauksia järjestörakenteen uudistamisesta ja jäsenten vaikutusmahdollisuuksien kasvattamisesta. Myös järjestö(lue SAK)kytkyistä irrottautuminen on kovin kannatettavaa. Ei silti, että mainitut uudistustarpeet SDP:ssä eivät pomppaisi heti kenen tahansa silmään. Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä, että niistä ei voi sanoa liian usein tai painavasti. Hieno homma.

Nyt täytyy vain toivoa, että uudistukset saadaan todella tehtyä. Pelkään, että jostain yksittäisestä asiasta kuten puheenjohtajakysymyksestä tulee puoluekokouksessa iso, repivä vääntö, paukut menevät siihen, ja rakenteet jäävät enemmän tai vähemmän ennalleen. Ja oikeasti, puheenjohtaja schmuheenjohtaja. Ongelmien ydin on organisaatiossa. Kyllä ihmiset tulevat mukaan, osallistuvat ja ottavat vastuuta, jos heille annetaan siihen mahdollisuus. If you build it, they will come, niin sanoakseni. Siltä tieltä löytynevät myös ne luvatut ilo, intohimo ja itseluottamus.

Ei niin, että puheenjohtajakysymys olisi merkityksetön. Itse odottelen jälleen sitä samaa tiedotustilaisuutta jota toivoin Heinäluomalta jo vaalien jälkeen. Olisi taas hyvä sauma sellaiselle. Eipä vain taida kuulua.

Mistä ei halua puhua, siitä tulee vaieta

2007-06-14T09:33:00.000+03:00

Vielä näin vanhemmalla iälläkin tunnen voimakasta lukkarinrakkautta Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa kohtaan. Niinpä ahdistun HYY:n tavasta käydä yhteiskunnallista keskustelua putkinäköisesti ja tahallisen köykäisin perusteluin. Erityisen tuskallista tämä on, kun hyvin tietää siellä olevan resursseja vaikka mihin. Nykyisellään Helsingin yliopiston nuoret toivot kieltäytyvät johdonmukaisesti tekemästä koulutuspoliittisesta tilanteesta älyllistä analyysiä tai esittämästä kehittämiskelpoisia ehdotuksia, ja väittävät sitten vielä katsovansa pitemmälle kuin päättäjät. Kyllä joo, paikoin silmä siintää ihan 1700-luvun puolelle asti.

Ja taas mentiin. HYY:n viimeisin mielenilmaus Hesarissa ei sisältänyt yhtään ainutta sellaista argumenttia, joka olisi pitänyt vettä. Ihan riippumatta siitä, mitä mieltä on koulutuksen maksullisuudesta, puolivillaiset perustelut eivät tee kuin hallaa. Kaikki julkisuus ei todellakaan ole hyvää julkisuutta.

Johanna Ahola ja Anne Kettunen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta ottivat Helsingin sanomien yleisönosastossa (HS 9.6.2007) kantaa maksuttoman opiskelun puolesta. Onnistuin löytämään kirjoituksesta yhden varsinaisen argumentin. Kirjoittajien mukaan tasa-arvoista koulutusjärjestelmää ei voi rakentaa tarjoamalla opiskelumahdollisuutta vain niille, joilla on varaa maksaa. Koska uskon vahvasti tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin, en voisi tästä olla kirjoittajien kanssa enempää samaa mieltä. Valitettavasti Ahola ja Kettunen eivät tyydyttävästi perustele, miksi ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut uhkaisivat koulutusjärjestelmän tasa-arvoa. Ilmeisesti kuitenkin uhka tasa-arvolle nähdään jommassakummassa tai molemmissa seuraavista seikoista:

Ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksut voidaan nähdä porttina kaikkia opiskelijoita koskeville lukukausimaksuille. Näkymä on varsin realistinen. Esimerkiksi Saksassa on jo nähty tämänkaltainen kehityskulku. Nyt on vain niin, että tämä sinänsä mahdollinen uhka ei mitenkään automaattisesti käänny uhkaksi koulutusjärjestelmän tasa-arvolle. Nykyiselläänhän korkeakoulutus periytyy vahvasti. Koska kaikki maksavat koulutusjärjestelmän kulut veroissaan, ja Suomessa vallitsee tällä hetkellä kokonaisverotuksen tasolla käytännössä tasaverotus, maksuton korkeakoulutus on hyvin suuressa määrin köyhien ja kouluttamattomien perheiden kustantama etu rikkaille ja koulutetuille. Eivät kai Ahola ja Kettunenkaan sentään yritä sanoa, että nykyinen järjestelmä olisi tasa-arvoinen? Voidaan tietysti väittää, että lukukausimaksut pahentaisivat tilannetta entisestään, mutta on harhaanjohtavaa esittää, että ne mitenkään automaattisesti lisäisivät koulutuksen epätasa-arvoa. Kuten missä tahansa muussakin järjestelmässä, paljon riippuu käytännön toteutuksesta.

Toinen usein esitetty huoli on se, että jatkossa Suomeen voisivat tulla opiskelemaan vain rikkaat ulkomaalaiset. Tämä voi huolestuttaa joko kehitysapunäkökulmasta tai työvoiman saannin kannalta. Tulee kuitenkin muistaa, että kolmansista maista Suomeen asti tulevat opiskelijat ovat jo tällä hetkellä voimakkaasti valikoitunutta joukkoa. Käytännössä tarjoamme ilmaista koulutusta köyhien maiden hyväosaisille. Tämä saattaa monissa tapauksissa olla aivan järkevä tapa tukea kehitysmaita, mutta tällaista tukeahan lukukausimaksujärjestelmä ei millään muotoa estäisi. Työvoiman saannin kannalta taas stipendijärjestelmän pystyttäminen maahanmuuttajia varten on suorastaan naurettavan helppoa niihin vaikeuksiin verrattuna, joita meillä on maahanmuuttajien työlupakäytännöissä, kotouttamisessa ja työelämään pääsyssä.

Lukukausimaksujen tuomisesta ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille on todellakin syytä puhua vakavasti osana koko korkeakoulutusjärjestelmäämme koskevaa keskustelua. Se, että HYY yrittää nyt kerätä sympatioita sotkemalla toisiinsa ETA-alueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden ja EU-kansalaisten lukukausimaksut ja käyttää puheenvuoroissaan maksuttomuutta muitta mutkitta tasa-arvon synonyyminä, kertoo vähintäänkin melkoisesta älyllisestä epärehellisyydestä opiskelijaliikkeen piirissä. Se ei edistä opiskelijoiden asemaa vakavasti otettavana keskustelukumppanina, eikä ole omiaan parantamaan keskustelun tasoa.

Demarimeininki valtaa Vanhan

2007-06-08T11:09:00.000+03:00

Se pyörii sittenkin. Valmistumisen jälkeisessä poliittisen ympäristön puutteessa kärvistelevien nuorten demareiden ikävä toisen luo on realisoitumassa keskusteluklubin muodossa. E. Suomisen blogissa on tarkempi mainos ensi tiistain kokoontumisajoista Vanhalla. Viskiä ja vänkäystä? Count me in.

Sir, how would you like your minority?

2007-06-07T22:35:00.000+03:00

Tulin juuri Pinkkiruusun järjestämästä Hlbt-vähemmistöt medissa –keskustelutilaisuudesta. Puhuimme muun muassa seksuaalivähemmistöistä piirretyn julkisuuskuvan todenmukaisuudesta. Ehkä ei täysin yllättäenkään keskustelu velloi pitkään viimeisessä hesarin kuukautisliitteessä Kari S.Tikka-jutun tiimoilla. Oliko sopivaa kertoa niin paljon Tikan yksityiselämästä? Vahvistiko juttu keskivertosuomalaisen stereotypioita homoseksuaalien vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä? Miten vähemmistöistä ylipäänsä sopii ja pitäisi uutisoida? Nyt kerrottiin Tikan eläneen kolmoiselämää professorina, kulttuurimesenaattina ja homoseksuaalina. Mitä olisi kerrottu, jos vainaja olisi ollut hetero? Olisiko Tikalla siinä tapauksessa ollut vain kaksoiselämä?

No joo. Olisi naiivia olettaa, että lehdistö pystyisi toimittamaan keskivertosuomalaiselle kokonaisen ja kaikenkattavan kuvan vähemmistöistä sen paremmin kuin mistään muustakaan. Sen sijaan ihanteellisessa maailmassa keskivertosuomalainen lakkaisi olemasta niin hiton kiinnostunut minun, sinun ja Kari S. Tikan seksielämästä ja alkaisi pitää parempaa huolta omastaan. Sitä odotellessa pitää ehkä vain tyytyä siihen laihaan lohtuun, että Kari S. Tikan turhan ja väkivaltaisen kuoleman myötä yksi vähemmistö sai sentään taas yhdet kasvot mediassa. Niiden poliittisessa korrektiudessa saattaa olla puutteensa (vaikka minusta hyvä niin), mutta jos se keskivertosuomalainen tästä lähtien homoa ajatellessaan muistaa ensimmäisenä Kari S. Tikan, niin huonomminkin voisi olla.

Kerran luulin olevani väärässä, mutta erehdyin.

2007-05-23T16:15:00.000+03:00

En osta iltapäivälehtiä. Olen sen verran kapitalistisika, että minusta paras tapa hillitä saastaa on viedä siltä rahat. Ja koska julkisuus jakautuu iltapäivälehtijulkisuuteen ja siihen muuhun, aina silloin tällöin huomaan olevani täysin pihalla aiheesta, josta iltapäivälehtien lukijat tuntuvat tietävän kaiken. Yleensä aihe tosin on täysin yhdentekevä.

Koska Aarno "Loka" Laitinen tuntuu vaikuttavan lähinnä iltapäivälehtipuolella, olen ollut kohtuullisen pihalla myös hänen tekemisistään. Ne harvat Laitisen kolumnit ja haastattelut jotka olen nähnyt eivät ole saaneet aikaan suoranaisia varauksettoman ihailun väristyksiä. Sama koskee Laitisen uraa televisiokäsikirjoittajana. Osaksi kyse on siitä, että meidän huumorintajumme eivät kohtaa, ja se loppuosa ei ole oikein painokelpoista.

Äsken päädyin linkkejä seuraamalla Iltalehden sivuille. Luin Laitisen 19.5. kolumnin, ja katso: Paitsi että olin tietysti samaa mieltä, vieläpä sympatiseerasin hiukan. Hymyilin itselleni vinosti ajatellen jotain sokeista kanoista ja jyvistä, kunnes muistin siipan vaalien alla näyttämän Jyrki Lehtolan kolumnin, jota olin myös pitänyt hauskana ja osuvana. Hetkinen! En kai vain...

Laskin hitaasti kymmeneen ja klikkasin tärisevin käsin Lehtolan uusinta. Ja sitten vielä varmuuden vuoksi Matti-Eskon. Phuh...
Samaa turvallista, tyhjänpäiväistä narinaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Valtakunnassa kaikki hyvin.

H. C. Andersen Revisited

2007-05-19T17:33:00.000+03:00

Kuva: Edmund Dulac: The Real Princess, sivulta childhoodreading.com.

Tämän aamun hesari uutisoi otsikolla Viikon raittiusmies: ”Nyt sai Matti Vanhanen seuraa. Ranskan presidenttinä keskiviikkona aloittanut Nicolas Sarcozy on nimittäin yhtä tiukka absolutisti kuin Suomen valtionpäämies.” Kirjoitusvihreiden riivaamasta lauantainumerosta olisi voinut päätellä, että edellinen on vain normaalia toimituksellista epäpätevyyttä. Itse kuitenkin uskon toisin. Uskon, että Suomen media on vihdoin vienyt johdonmukaiseen loppuunsa sen, minkä aloitti viime viikolla. Uskon, että Helsingin Sanomat ja Yle ovat kaikessa hiljaisuudessa syrjäyttäneet presidentin. Mikäs siinä, sen edellisen yksityiselämässä ei ollutkaan mitään kiinnostavaa sen jälkeen kun se nai sen Penan.

Tiedättekö, mistä tunnistaa aidon median? Otetaan sata paksua höyhenpatjaa. Sijoitetaan media niiden päälle nukkumaan. Annetaan poliitikon sijoittaa illuusio herneestä patjapinon alle. Jos se on oikea media, se tuntee tämän herneen harhan kaikkien patjakerrosten läpi, kaivaa sen esille ja tunkee nenäänsä.

Työkiireiden takia suurin osa viime viikon ”Halonen vaatii selvitystä median toiminnasta” –kohusta meni minulta vähän ohi. Puolella korvalla kuuntelemistani uutisoinneista sain sen kuvan, että tasavallan presidentti oli nyt ylireagoinut pahemman kerran ulkopolitiikasta käytävään keskusteluun. Puistelin päätäni Haloselle. Arvostelukyky on pettänyt pahasti, jos menee kertomaan tiedotusvälineille miten tai mistä niiden pitäisi tiedottaa. Helatorstaina lopultakatsoin nauhalta viime keskiviikon A-studion. Siinä oli pätkä tilaisuudesta, jossa kohuttu median moittiminen oli tapahtunut. Leukani loksahti, kun kuulin omin pikku korvin mitä presidentti oli sanonut: Hänestä olisi mielenkiintoista, jos joku joskus selvittäisi, miten Suomessa uutisoidaan Venäjän tapahtumista, ja miten se vertautuu muualla tapahtuvaan uutisointiin. Ja siinä se.

Kuulosti minusta oikeinkin kiintoisalta tutkimusaiheelta. Mutta minä olenkin tutkija, minulla on oikeus olla hiukan vinksahtanut. Poliitikon sen sijaan tulee ymmärtää, että mikään uteliaisuus ei saa ulottua suomalaiseen mediaan asti. Jos ei ymmärrä, korvien välissä on pakko olla jotain vikaa. Kaikkien alojen asiantuntija Jukka Tarkka tarjosi A-studiolle puolueettoman, akateemisen mielipiteen presidentin toiminnasta ja persoonasta, ja analysoi presidentin käyttävän nykyään aikansa teräviksi tarkoitettujen sutkautusten laatimiseen (tai jotain siihen suuntaan. Tässä kohtaa alaleukani kolahti kipeästi lattiaan ja huomio herpaantui hetkeksi). HS:n vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen puolestaan epäili presidentin pöyristyttävän käytöksen syyksi sitä, että niukka vaalivoitto varmasti oli tuntunut rouva presidentistä kovin pahalta. Lisäksi Virkkunen muisti ymmärtää presidentin kiukuttelua, koska sellaistahan se on kun ihminen vanhenee.

Muualla mediassa ei sitten ole hirveän paljon ymmärtämystä näkynytkään. Ja hyvä niin. Pitäähän röyhkeydestä rangaista. Erityisen nautinnollisesti onkin nyt seurattu Halosen USA:n vierailua. Uutisissa on saatu seurata Suomen presidentin vaellusta kovasydämisten ameriikkalaisten ovilla. Ei avata kolkuttavalle rapakon takana. Tapaamiseen ei suostu Bush, ei Clinton, ei Pelosi. Puuttuu vain se viimeinen uutiskuva New Yorkin kadulle paleltuneesta presidentti Halosesta, joka on viime tunteinaan yrittänyt lämmitellä itseään tulitikuilla. Miksi ovet ei aukene meille, onko pressamme syytä tää-ää-äääääääää… Voisihan tilanteesta yrittää syvempääkin poliittista analyysiä, mutta mitä suotta, kun on näinkin oiva tilaisuus potkia pressaa persauksille.

Äänestin Halosta sekä ensimmäiselle että toiselle kaudelle, ja olen ollut valintaani hyvin tyytyväinen hyvin monta kertaa. Vaan nyt on aika tunnustaa virheeni. Idioottihan se on. Seniili. Lepakoita tapulissa. Täysin poissa kartalta. Mennä nyt kuvittelemaan, että Suomessa poliitikko voisi viritellä oikeaa keskustelua median kanssa. Puhumattakaan, että ihan mediasta.

Valtionpäämies on kuollut, eläköön valtionpäämies!

Edit: Siippa juuri ystävällisesti informoi, että herneprinsessa-vertaukseni oli plagiaatti viimeisimmän Vihreän Langan Niemeläiseltä. Niemeläinen vieläpä käytti vertausta täsmälleen samassa yhteydessä. Enkä edes ollut vielä ehtinyt lukea koko pirun lehteä. Hohhoi. Olisipas kiva olla edes hitusen omaperäisempi.

Leikkikää nyt joku mun kanssa...tana.

2007-05-08T11:26:00.000+03:00

Ylen Taloustutkimukselta tilaamien kannatusmittausten mukaan SDP:n imaginaarinen osuus suomalaisten sieluista on laskenut 3,5 % sitten viime joulukuun. Viime vaalien äänimäärällä laskien tässä puhutaan siinä 97 000 ihmisestä, ja tipahtamisesta suurimman puolueen pallilta kolmanneksi. Tämmöiseen vapaaseen pudotukseen ei ihan mikä tahansa puolue pystykään. Ennustan kylläkin, että seuraavassa mittauksessa lasku on jo pysähtynyt. Ensi kuussa mittauksissa alkavat näkyä päähallituspuolueiden ministerinimitykset, uudet uljaat perintöverolinjaukset ja tasa-arvotupon kauniin vähäeleinen taluttaminen saunan taakse. Ehkäpä SDP:n kannatus on seuraavaan mittaukseen mennessä jopa vähän noussut. Erityisempää aihetta hurraahuutoihin tuskin on silloinkaan. No joo, eduskuntavaaleissa Kokoomuksen valinneita liikkuvia äänestäjiä alkaa ehkä hiukan mietityttää, mutta mihin ne muka menisivät? RKP ja kristilliset vetoavat melko tarkkarajaisiin ryhmiin. Vihreillä on vielä kovasti työtä uskottavuutensa kehittämisessä oikeana puolueena. Maalaisliitto epäilyttää edelleen urbaania väestönosaa, ja hallitusohjelman maatalousosion perusteella ihan syystä (Sisälläni asustava pieni lehmä hihkuu riemusta hallituksen maatalouslinjauksia lukiessa). Meillä taas ei edelleenkään ole tarjota mitään muuta kuin hienoja periaatteita, humaaneja arvoja ja muiden touhujen reipasta sättimistä. Ihan sööttiä, muttei sillä vielä kovin kummoista politiikkaa tehdä.

Tarvitaan vasemmistolaisia vaihtoehtoja nykymenolle. Vaihtoehtojen tuottamiseksi tarvitaan väyliä ideoiden synnyttämiseen ja kehittelyyn. Mutta (ja tässä tulee tämän vitsin punch line): Niitä ei ole. Ei hitto vie kertakaikkiaan ole. Jollei siippa olisi kävelevä debatti, olisin kroonisessa poliittisen keskustelun puutteessa. Puolueeseen liittyessäni yritin löytää itselleni keskustelevaista osastoa, jonka kautta aktivoitua. Tuloksena SDP:n Helsingin piiristä kaksi (sic!) valtakunnanpolitiikasta aktiivisesti keskustelevaa puolueosastoa. Toisen nähdään edustavan puolueen vasenta äärilaitaa, toisen taas oikeaa. Tarpeetonta sanoakin, mutta keskinäistä keskusteluyhteyttä näillä ei juuri ole. Maltillinen keskilinja suhtautuu maltillisen epäluuloisesti molempiin ja vaikenee keskenään linjakkaasti. Puolueen työryhmät taas tuntuvat olevan näitä urbaanilegendoja, joista kyllä kuulee, mutta jotka aina ovat tapahtuneet jollekin tutun tutulle. Muusta Suomesta en osaa sanoa sitä enkä tätä, mutta jos näin on muuallakin, ei liene ihme, että mitään ei tunnu tapahtuvan. Ei-niin-kovin-pitkällä tähtäimellä puolueen täytyykin hyvin todennäköisesti uudistaa rakenteitaan perusteellisesti. Onneksi ainakin jotain näyttäisi tällä saralla jo olevan tapahtumassa. Ans kattoo.

Suurta rakenneuudistusta odotellessani olen kuullut joillakin nuor(ehko)illa Helsingin seudulla vaikuttavilla demareilla olevan haluja kuukausittaisen kokoontumisen järjestämiseksi ajankohtaisten tai muuten mielenkiintoisten teemojen vaiheilta niille meistä, jotka kaipaavat keskustelua mielenkiintoisista poliittisista kysymyksistä, mutta joilta puuttuu paikka siihen. Tuli hyvä mieli. Juuri näin sen pitääkin olla: Jos puuttuu väyliä, rakennetaan sellaisia. Turha on jäädä takapuolelleen istumaan ja odottamaan, että asiat korjaantuisivat itsekseen. Jos ja kun saamme tällaisen tapahtuman polkaistua pystyyn, siitä tulee hauska ja haastava keskusteluareena, jossa syntyneitä ajatuksia kukin voi sitten tahollaan kehitellä ja edistää mielensä mukaan. Teen mielelläni töitä sen eteen, että sellainen areena myös pysyy pystyssä. Ainakin siihen päivään asti, kun SDP:een liittyvän tai puolueen liepeillä muuten vain hengailevan päällimmäinen ongelma on se, ettei aika millään riitä kaikkeen mielenkiintoiseen ja mielekkääseen poliittiseen toimintaan mitä meillä on tarjolla.

Riitaannuin tekniikan kanssa kannatuslukuja kuvaavan graafin lataamisesta, joten kunnes voitan sen taiston, saatte ihailla live-versioita SDP:n kannatuskäyrästä (kuva www.laco.com)

Saavuttamisen ihanuus ja säilyttämisen vaikeus

2007-04-27T09:58:00.000+03:00

Mitä yhteistä on sulkapallolla ja Wim Duisenberg-vainaalla? Eipä kai yleisemmin mitään, mutta viime aikoina nämä kaksi ovat pyörineet päässäni yhdessä ja erikseen. Ensinnäkin otin sulkapallossa turpiini ensimmäisen kerran huomattavan pitkään aikaan. Voi olla, että edellisen päivän illanistujaisilla oli siinä osansa, mutta totuus on, että pelasin kuin kädetön paviaani. Yhden ainoan kerran pääsin kunnon johtoon, mutta sitten olin hetken huolimaton, ja taas mentiin. Mikä siinä on? Jos tilanne on 2-10 minun tappiokseni, on itse asiassa aika todennäköistä, että voitan erän. Voitan myös eräpallot, joissa molemmat jauhavat vuoronperään syöttöjä pisteen päässä voitosta. Sen sijaan selvän keulan pitäminen on minulle hankalampaa. Kyllästyn, herpaannun, häviän.

Olin joskus syksyllä 2004 Amsterdamissa jossain eurooppalaisessa opiskelijakonferenssissa. Yksi puhujista oli ex-EKP-johtaja Wim Duisenberg. Puheessaan hän kiinnitti huomiota siihen, että vaikka eri työryhmien loppupuheenvuoroissa oli käsitelty paljon rauhaa ja sen edellytyksiä, ilmiselvin oli jäänyt uupumaan: Rauhaa ei voi olla, ennen kuin lopetetaan sotiminen. Tuntuu truismilta, ja tuskin olisin kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota jollei minun työryhmässäni eräs bosnialainen opiskelija olisi aiemmin avautunut täsmälleen samasta asiasta. Hänelle meidän horinamme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta oli turvassa ja mukavuudessa kasvaneiden lapsukaisten korkealentoista löpinää.

Kysymyksessä on perustavanlaatuinen näkökulmaero. Bosniakki ja Duisenberg olivat molemmat kokeneet sodan. Semmoisen oikean, missä ystäviä kuolee ja eivätkä räjähdykset ole elokuvien kauniita ilotulituksia vaan savua, lentäviä sirpaleita ja naapurin aivonkappaleita paidanrinnuksilla. Siitä näkökulmasta rauha on yksinkertaisesti sodan puuttumista, ja sille perustuu kaikki muu. Ennen kuin mitään hyvää ja kaunista voidaan yhteiskunnassa rakentaa, pitää saada aikaan rauha.

Jos ei ole koskaan kokenut sotaa, rauhasta tulee monimutkaisempi käsite. Se täytyy rakentaa ja säilyttää joka päivä uudelleen. Sille täytyy luoda edellytykset. Täytyy olla taloudellista vakautta, yksilön oikeusturvaa, tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta, mielipiteenvapautta jne jne. Rauhan pitää olla hyvä diili. Jos näin on, saamme pitää rauhan. Jos näin ei ole, ennemmin tai myöhemmin joku tekee sen harhapäätelmän, että ongelman voi ja se kannattaa korjata asein. Ei ehkä kovin moni sellainen, joka on kyyhöttänyt pommisuojassa toivomassa, että katto kestää, mutta niitä ihmisiä on Euroopassa päivä päivältä vähemmän. Viron viime päivien levottomuudet ovat saaneet minut miettimään, että ehkä jo liian vähän. Jotkut vanhuksista eivät ehkä ole päässeet ylös toisen maailmansodan aikaisista juoksuhaudoistaan, mutta keskimäärin taitaa olla helpompi yllyttää riitaa haastamaan sellainen sukupolvi, joka ei ihan ymmärrä kuinka pahasti voi käydä.

Duisenberg ja kumppanit rakensivat Euroopan unionin yksinkertaisesti sitoakseen Euroopan suuret maat toisiinsa niin järein taloudellisin sitein, ettei maailmansotien aikana nähdyn kaltaista mantereenlaajuista teurastusta pääsisi enää koskaan tapahtumaan. Suuri osa Euroopasta onkin päässyt nauttimaan taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta huomattavan pitkään. Jatkaakseni rautalangoin sulkapallovertaustani, meillä on reilu pistejohto sodan kanssa pelattavassa pelissä.

Sulkapallovastustajani on sitä mieltä, että keulan pitäminen on kaikille vaikeaa. Jotenkin sitä kuitenkin toivoo, että Eurooppa osoittautuisi siinä paremmaksi kuin minä.

Kuva Tallinnan mellakoista, hs

Extravaganzaiiiii!

2007-04-26T13:51:00.000+03:00

Käsi ylös, kenen default-tapa vastustaa maailman vääryyksiä ja epätäydellisyyksiä koostuu kirjoittamisesta, kokoustamisesta ja lobbaamisesta? Tunnetko itsesi joskus täydeksi masokistiksi? Ahdistaako aanelosten suoltaminen ja kuivan kokouspullan nakertaminen? Totisesti minä sanon teille: Tällä kertaa kaikki on toisin. Mesdames, messieurs, saanko esitellä: Tärkeä asia yhdistettynä yksiin maanosan parhaista bileistä. Life Ball 2007, täältä tullaan! Ja siltä varalta, että itävaltalaisten mainokset eivät vakuuta, tein kotivideon.

Hullu rotta esittäytyy

2007-04-24T12:03:00.000+03:00

Poliittinen aktivoituminen ei ole ainakaan vähentänyt jo entiselläänkin kärkkäitä ja runsaslukuisia mielipiteitäni. Tämän blogin perustaminen on minulle yritys säästää työ- ja muita kavereitani purkauksiltani. Eihän näitä n+1 poliittista blogia jaksa kukaan lukea, mutta ehkä tästä blogiterapiasta on se hyöty, että saan edelleen kahviseuraa.

Aloitan ensimmäisen postaukseni asiaosion tunnustuksella: Ajoitus ei ole parhaita puoliani. Liityin demareihin vaalitappion jälkeisenä maanantaina, ja kuten siippa niin osuvasti kommentoi päätöstäni: Minä olen se hullu rotta joka ui uppoavaan laivaan. Vaalitappion jälkeen niitä hulluja rottia on tosin alkanut näkyä enemmänkin. Veikkaisin, että aika moni on lähtenyt mukaan samasta syystä kuin minä: Take 'em when they're down. SDP menee alas viemäristä, jollei se kohta herää punaruusuisesta työväenliikkeen unestaan, katso ympärilleen ja ota haltuunsa rooliaan poliittisen kentän maltillisena, modernina vasemmistosiipenä. Puolueessa näyttää olevan paljon ihmisiä, joiden ei ole kenties kymmeniin vuosiin tarvinnut tarkistaa näkemyksiään puolueen linjauksista ja niiden toteuttamistavoista. Heidätkin pitäisi saada uudelleen liikkeelle, ja murskatappio on siinä mielessä loistava tilaisuus. Liian hyvä ohitettavaksi.

Ei voi olla niin, että murrosten keskellä painiskelevassa yhteiskunnassa vasemmisto yrittää puolustaa heikkoja pölyisillä iskulauseilla, joiden sisällöstä ei ole ollut selvyyttä ikuisuuksiin. Keinot eivät saa muodostua tarkoitukseksi, ja keskustelussa on oltava valmis kuulemaan sellaisiakin näkemyksiä ja ideoita, jotka eivät vastaa omaa kuvaa oikeaoppisesta vasemmistolaisuudesta. Kehotankin jokaista tekemään listan niistä avaintermeistä, jotka kaikkein pahiten nostavat niskakarvanne pystyyn, ja tarkastelemaan olisiko niiden alta löydettävissä uusia ajatuksia, tuoreita näkökulmia, mitä tahansa muuta kuin vanhaa homeista vasemmistoliturgiaa. Aloitan itse. Maksullinen koulutus? Voisiko sen valjastaa keinoksi kohti tasa-arvoisempaa koulutusjärjestelmää? Perustulo? Kertoisiko perustulomallien ilmeisistä ongelmistaan huolimatta saama suosio siitä, että sosiaaliturvan uudistamiseen ei enää pikku viilailu riitä? Vastakkainasettelun loppu? No ehkä ei sentään, mutta omien aloitteiden teossa ja saamisessa läpi saattaisi hyvinkin auttaa, jos jättäisi sanomatta ei ennen kuin itsellä on esitettävänä jotain parempaa.

SDP:tä vihataan omassa tuttavapiirissäni yleisesti. En ole huomannut minkään muun puoleen saavan osakseen niin tunneperäistä suhtautumista. Kaikilla tuntuu olevan mielipide siitä, mikä kaikki demareissa mättää. Vihasin SDP:tä itsekin, kunnes sitten päätin liittyä ja tehdä asialle jotain. Välillä vihaan vieläkin. En siksi, että heikompien puolella oleminen ja tasa-arvo olisivat minusta vihattavia arvoja. Viha kumpuaa siitä, että katsoo tilannetta ulkopuolelta ja tuntee SDP:n pettäneen ne ihmiset, joiden puolesta se sanoo taistelevansa. Sen voi tietenkin yrittää kuitata sillä, että sanoma ei mene perille tai että meillä on nyt tämmöinen imago-ongelma. Jospa nyt emme kuitenkaan tekisi niin. Tämä viha kertoo siitä, että SDP:n perimmäisiä arvoja pidetään tärkeinä. Tätä vihaa pitää kuunnella.