Kotiäitiyhteiskunta

Kuva: www.starshine.250free.com

Perjantai-aamun Metrossa oli pikku-uutinen, joka johdatti minut Stakesin sivuille. Jutun taustalla oli Stakesin Hyvinvointivaltion rajat -sarjassa julkaisema tutkimus lasten ja vanhusten hoidosta kahdessatoista Euroopan maassa. Nyt kun tasa-arvokeskustelu jälleen käy kuumana Kotron ja kumppanien jäljiltä, haluaisin kiinnittää arvon lukijoiden huomion seuraavaan:

Alle kolmivuotiaiden lasten äitien työllisyysaste Suomessa oli vuonna 2002 32,2., kun se on Ruotsissa 72,9 ja Saksassakin, tuossa kotiäitien luvatussa maassa, sentään 56,0. Pohjoismaiden välisessä vertailussa Suomen 1-2-vuotiaista oli vuonna 2003 päivähoidossa 36%. Norja on seuraavana 44 %:lla (Ruotsi 65 %, Tanska 78 %). Pohjoismaista vain Norja ja Suomi tukevat hoitovapaita. Suomessa monet kaupungit, kuten esimerkiksi Helsinki, maksavat lisäksi ylimääräistä kotihoidontukea, koska kotihoito tulee kunnille halvemmaksi kuin päivähoito. Tämä tekee kotihoidontuesta melko varteenotettavan vaihtoehdon varsinkin pienituloisille (naisille). Ja se näkyy.

Mitä tästä seuraa? Ottamatta kantaa siihen, mikä on oikea ja puhdasoppinen tapa kasvattaa lapsia, työnsaannin kannalta hoitovapaa on yksiselitteisen negatiivinen asia, jollei satu olemaan ammatiltaan perhepäivähoitaja. Ammattitaito rapistuu, eikä sen päivittäminen hoitovapaalla onnistu edes osapäivätöitä tekemällä. Työnantajalle ihminen, joka voi milloin tahansa kadota työpaikalta 3-5 vuodeksi ja palata sitten työyhteisöön vanhentuneine tietoineen ja taitoineen, on ilman muuta riski. Kun unohdetaan ylenmääräinen poliittinen korrektius, naisethan ne edelleen hoitovapaalle jäävät, joten työnantajien epäluulo kohdistuu nimenomaan lisääntymisikäisiin naisiin. Naisten pätkätöiden yleisyys on isoksi osaksi suora ja valitettavan ymmärrettävä seuraus tästä.

Varsinkin pienituloinen, suhteellisen kouluttamaton nainen lisää hoitovapaalle jäädessään muutenkin suurta riskiään syrjäytyä työmarkkinoilta kokonaan, mutta koulutustaustasta riippumatta systeemi lieveilmiöineen mutkistaa naisen uraputkea huomattavasti. Itse asiassa nykyisen järjestelmän seuraukset työelämän tasa-arvolle ovat niin karmeat, että jos minulle annettaisiin tehtäväksi suunnitella järjestelmä, joka parhaalla mahdollisella tavalla varmistaa naisten huonomman uralla etenemisen, estää pääsyn vakituisiin työsuhteisiin ja pitää naisväen elinikäiset ansiot ja eläkkeet kurissa, esittelisin toimeksiantajalle nykyisen suomalaisen hoitovapaajärjestelmän ja kuittaisin rahat. Raportin kirjoittajat esittävätkin useita hyviä ajatuksia ongelman helpottamiseksi: Hoitovapaa pitäisi pystyä pitämään Norjan malliin osapäiväisenä. Puolet hoitovapaasta pitäisi kiintiöidä toiselle vanhemmalle. Vanhempainvapaan pitäisi joustaa enemmän, niin että perhe voisi käyttää sitä aina lapsen kouluikään asti elämäntilanteensa mukaan. En tiedä, onko näistä toimenpiteistä koko ongelman ratkaisuksi, mutta askel parempaan päin ne selvästi olisivat.

Elämässä on toki muutakin kuin työ ja raha, eivätkä lapset ole pieniä kuin kerran. Silti haluaisin kysyä varsinkin naispuolisilta lukijoilta, että onko valtion ihan totta syytä tukea sellaista valinnanvapautta, joka antaa mahdollisuuden valita paitsi itselleen, koko omalle sukupuolelleen huonommat lähtökohdat?

Koska jos katsomme että on, niin sitten täytyy ehkä lakata valittamasta naisten kärsimästä sorrosta työelämässä. Ne tekevät sen itse.

Jakovarasta vielä

Kuva: www.bof.fi

Ahtauduin maanantaina täpötäyteen Juttutupaan kuuntelemaan kun Raimo Sailas, Jarmo Leppiniemi ja Seppo Lindblom keskustelivat julkisen talouden tulevaisuudesta Poliittisen historian klubissa. Puhuttiin globalisaatiosta, ilmastonmuutoksesta, sairaanjohtajien palkoista. Siitä, mistä nykyään puhutaan, kun puhutaan politiikkaa. Hieno ilta, vaikka happi oli jossain vaiheessa loppua jopa Juttutuvan korkeista huoneista.

Siitä kuuluisasta jakovarasta: Seuraavan kymmenen vuoden kuluessa työikäisen väestön määrä tulee Sailaksen mukaan laskemaan kahdellasadalla tuhannella, mikä tarkoittaa noin 0,5 % työpanoksen laskua vuosittain. Jos tuottavuuden kasvu on tänä aikana 2 % vuodessa, se tarkoittaa BKT:n kasvua 1,5 % vuodessa. Jos pidetään veroasteena 43% BKT:stä ja sallitaan valtiontalouden velkaantuminen 40%:sta 60 %:iin, tullaan Sailaksen mukaan valtiontalouden liikkumavaraan, joka on noin 2 miljardia pakkasen puolella.

Globalisaatio merkitsee paitsi suurempia mahdollisuuksia, myös kasvavia riskejä yrityksille ja yksilöille. Hyvinvointivaltio on konsepti, joka on kehittynyt niissä pienissä Euroopan maissa, eritoten pohjoismaissa, joiden talous on rakentunut voimakkaasti suhdanneherkän vientiteollisuuden varaan (ks. metsäteollisuus). Se tasaa riskejä eri teollisuudenalojen välillä. Hyvinvointivaltio on vakuutusjärjestelmä, joka on tehty suojaamaan yksilöä kohtuuttomilta riskeiltä ja samalla takaamaan yrityksille vakaat toimintaolosuhteet ja osaavan työvoiman saanti. Siten se ei järjestelmänä, toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ole missään ristiriidassa globalisaatiokehityksen kanssa, päinvastoin. Hyvinvointivaltio on globalisaation lapsi.

Mikäli Sailaksen arvio talouden kehityksestä on oikea, tulemme kuitenkin yksinkertaisen mutta ikävän laskutoimituksen eteen. Pitemmän päälle ei voi syödä enempää kuin tienaa. Tämä tarkoittaa, että koulutukseen ja tutkimukseen täytyy uskaltaa panostaa niin, että löytyy vielä seuraavakin Nokia, joka pitää talouskasvun käynnissä. Täytyy myös miettiä aika ennakkoluulottomasti mikä on olennaista ihmisten hyvinvoinnille, mikä kaikki tästä kuuluu valtion rooteliin ja mikä on paras ja tehokkain tapa toteuttaa halutut palvelut. Valitettavasti SDP ei ole oikein onnistunut jälkimmäisessä. Porvarihallituksen ansioksi voidaankin laskea, että ainakin sosiaaliturvan uudistaminen on nyt lähdössä kunnolla käyntiin.

Kääntöpuoli asiassa on tietysti se, että nyt uudistuksen tekevät tyypit, joiden mielestä suurimmat yhteiskunnalliset epäkohdat näyttävät olevan perintövero ja liian matalat päivähoitomaksut.

Love/hate

I love

• modern medicine
  
• pharmaceutical companies
  
• public health care system

I hate

• rudiments