6+6+6 (Kotiäitiyhteiskunta vol. 2)

Kuva www.forestum.fi

En viitsisi tästä siunatusta tilastani huolimatta profiloitua minkäänlaiseksi perheasia-aktiiviksi, kun ei se millään mittarilla ole se asia tässä maailmassa, josta minä suurinta tuskaa tunnen. Vaan ei auta: Kun ei ymmärrä, joutuu ihmettelemään.

Radikaalifeministi Stefan Wallinin ehdotus tuoda ns. Islannin malli Suomen vanhempainvapaajärjestelmään on hetken hiljaisuuden jälkeen taas noussut keskusteluun. Ensin oli asialla HYY, tuo rakas murheenkryynini, ja tänään joku Hesarin toimittaja näkyi pitävän ideaa suorastaan nerokkaana.

Islannin mallihan lähtee siitä, että kolmasosa vapaista on korvamerkitty äidille, kolmasosa isälle, ja kolmasosan saavat vanhemmat jakaa keskenään miten mielivät. Islannissa malli otettiin käyttöön vuonna 2001, ja nykyään noin 80 % isistä pitää ainakin sen kolmen kuukauden minimimäärän. Syntyvyyskin on kuulemma noussut. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Ei. Wallinin malli ei parantaisi työelämän tasa-arvoa eikä lisäisi isien osallistumista, vaan saattaisi jopa olla askel taaksepäin. Ongelmana on yksinkertaisesti Wallinin mallin vapaiden pituus, ja perustelut tälle suureksi osaksi biologisia.

Islannin mallissa perhevapaa koostuu kolmen kuukauden pätkistä. Wallinin versiossa yhden pätkän pituus olisi kuusi kuukautta. Perhevapaa siis pitenisi nykyisestä noin yhdeksästä kuukaudesta (äitiysvapaa 105 arkipäivää + vanhempainvapaa 165 arkipäivää + mahdollinen isäkuukausipidennys 12 arkipäivää) puoleentoista vuoteen.

Todennäköisesti kävisi niin, että äiti useimmiten pitäisi jaksoista kaksi ja isä yhden. Koska monet äidit nykyään imettävät lasta melko pitkään, on luontevaa, että äiti pitää kaksi ensimmäistä jaksoa. Islannissa valinnaisesta pätkästä on tullut käytännössä äidin pätkä, ja riippumatta pätkien pituudesta ei ole mitään syytä uskoa, että Suomessa kävisi toisin. Onhan nykyinen vanhempainvapaakin siinä määrin äidin saavutettu etu, että suurin osa ei edes tiedä, että tämän, "äitiyslomana" tunnetun vapaan jälkimmäisen osan, vanhemmat voivat jakaa keskenään haluamallaan tavalla.

Kahden ensimmäisen pätkän jälkeen lapsi onkin sitten noin vuoden ikäinen. Osaa seistä, liikkua itse tavalla tai toisella, syödä kiinteää ruokaa, puhuakin pikkuisen. Pahin vierastamisikäkin on useimmiten ohi. Toisin sanoen, jos esimerkiksi perheen taloudellinen tilanne tai ne isin älyttömän tärkeät työprojektit tekevät puolen vuoden koti-isyydestä vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon, kiusaus on suuri joko jättää osuus kokonaan pitämättä, tai ainakin typistää se kuukauteen-kahteen ja miettiä sitten muita hoitoratkaisuja.

Näin meillä on tilanne, jossa äiti jo lähtökohtaisesti, ihan ilman mitään hoitovapaasäätöjä, on kotona nykyisin perusoletuksena olevan yhdeksän kuukauden sijasta vuoden, ja isä suurin piirtein saman verran kuin nykyäänkin. Ja tämä paransi työelämän tasa-arvoa miten?

Ei Wallin silti ihan kaikilta osin metsässä ole. Nykyisten perhevapaiden tultua pidetyksi lapsi on vähän hankalassa iässä hoitoon menoa ajatellen. Jos vanhemmat oikeasti haluavat, että vauva saa olla molempien vanhempien kanssa kotona ja päättävät jakaa perhevapaat tasan, myös täysimetys WHO:n suosittelemaan kuuden kuukauden ikään vaatii nykymallissa hiukan sumplimista. Jos taas kuuden kuukauden jaksojen sijasta otettaisiin käyttöön esimerkiksi 4+4+4-malli, suositusten mukainen täysimetys ei muodostaisi ongelmaa, lapsi olisi vanhempainvapaiden loppuessa merkittävästi helpommassa kehitysvaiheessa päivähoidon aloittamisen suhteen, ja lisäksi miesten ja naisten vanhempainvapaiden käyttämisen erot saattaisivat todella tasoittua jonkin verran.

Ja radikaalimpiakin ratkaisuja voisi tietysti esittää. Voisi ajatella 6+6-mallia, tai jopa N(max.X)+N mallia, jossa toinen vanhempi voisi pitää sen verran perhevapaita kuin toinenkin pitää. Tämmöisissä malleissa on kuitenkin paljon käytännön ongelmia, ja joustaviahan ne eivät sellaisenaan ole, joten minä en niistä viitsi tosissani innostua. Mutta kannattaa niitäkin ajatustasolla pyöritellä. Jos ei muuten niin sen pitämiseksi mielessä, minkä tyyppisiä omia ratkaisuja se työ- ja perhe-elämän tasa-arvo saattaisi todellisuudessa perheiltä edellyttää.

Mihinkään ei voi luottaa

Rämähti postiluukusta uusin Stakesin Yhteiskuntapolitiikka-lehti. Taas meni totuuksia, jos ei nyt ihan viemäristä alas, niin karanteeniin kumminkin.

Ensin äänestysaktiivisuudesta:

1) Köyhät ja kouluttamattomat eivät äänestä. Koulutus- ja tulotason lasku kunnassa on siis yhteydessä kunnan äänestysprosentin laskuun. Väärin.

2) Nuoret ihmiset eivät viitsi äänestää, ja junantuomat ovat juurettomia eivätkä siksi äänestä. Muuttovoittokunnissa äänestysaktiivisuuden pitäisi siis laskea.Väärin.

3) Vanhukset äänestävät ahkerasti. Muuttotappiokunnissa äänestysaktiivisuuden pitäisi siis nousta. Väärin.

Tätä mieltä ovat aikansa käppyröitä pyöriteltyään ainakin Heikki Hiilamo ja Markku Lankinen (Yhteiskuntapolitiikka 1/2008, ss.52-62.)

Sen sijaan he nostavat esille -pohdintatasolla -yhteisön rakenteen sosiaalisen kiinteyden äänestysaktiivisuutta nostavana tekijänä, ilmeni se sitten vahvana alueellisena identiteettinä (ruotsinkielinen Pohjanmaa) tai me vs. ne –asetelmana (Kommunistit vs. Keskusta Lapissa). Kirjoittajien mukaan yhteisöllisyyden rapautuminen myös tarjoaisi selityksen sille, miksi muuttotappiokunnissa ei äänestetä. Mutta noin ylisummaan kirjoittajien tiivistetty selitys äänestysaktiivisuuden kehitykselle on, että tiivistettyä selitystä ei ole tarjota. Jatkamme siis viisastenkiven etsintää.

Ja sitten pätkätöiden kimppuun:

1) Pätkätyöt ovat lisääntyneet. Väärin.

2) Pätkätyöt ovat lisääntyneet yrityksissä, kun niiden toiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi ja projektimaisemmaksi. Väärin.

(Roope Uusitalo, sama läpyskä, ss.5-11.)

Uusitalon mukaan se vähä nousu, mikä pätkätyötilastoissa on tapahtunut, selittyy lähinnä tilastointitavan muutoksella, aktiivisella työvoimapolitiikalla joka työllisti työttömiä määräaikaisiin työsuhteisiin, ja nopealla uusien työpaikkojen määrän kasvulla laman jälkeen. Ja kyllä, määräaikaiset työsuhteet ovat selvästi yleisempiä julkisella kuin yksityisellä sektorilla.

Ja tämä kaikki siis kahdessa ensimmäisessä jutussa, jotka pläräsin läpi. Ei hassumpi saldo. Minusta tämmöinen yleisesti tunnettujen tosiasioiden joukkoteurastus on kovasti piristävää. Jos sinusta ei ole, älä silti masennu. Ihan oikeasti älä. Nimittäin, jos et ole vielä kuullut:

Lääkkeet eivät tehoa.

Ps. 84 ääntä HOK-Elannon vaaleissa. En ihan tiedä mistä hyvästä, kun en kampanjaakaan tehnyt, mutta oli kiva huomata, että niin moni katsoi äänestämisen arvoiseksi. Kiitos ja kumarrus.

Edit 19.3.2008: Tämän aamun hesarissa oli yleisönosastokirjoitus, jossa oltiin Työolotutkimukseen nojaten sitä mieltä, että pätkätyöt ovat kuin ovatkin lisääntyneet. Mukana olleen pylväsdiagrammin mukaan nousu näytti kuitenkin aika lievältä, eikä ainakaan tukenut sitä väitettä, että tilanne olisi pahentunut nimenomaan laman jälkimainingeissa. Joten määräaikaisuuksien lisääntymistä merkittävämmältä muutokselta näyttää Peten tämän postauksen kommenttiosiossa korostama määräaikaisuuksien painopisteen siirtyminen teollisuudesta julkiselle sektorille ja palvelualoille. Seuraamme mielenkiinnolla, vastaako Uusitalo.