Kuva www.forestum.fi En viitsisi tästä siunatusta tilastani huolimatta profiloitua minkäänlaiseksi perheasia-aktiiviksi, kun ei se millään mittarilla ole se asia tässä maailmassa, josta minä suurinta tuskaa tunnen. Vaan ei auta: Kun ei ymmärrä, joutuu ihmettelemään.
Radikaalifeministi Stefan Wallinin ehdotus tuoda ns. Islannin malli Suomen vanhempainvapaajärjestelmään on hetken hiljaisuuden jälkeen taas noussut keskusteluun. Ensin oli asialla HYY, tuo rakas murheenkryynini, ja tänään joku Hesarin toimittaja näkyi pitävän ideaa suorastaan nerokkaana.
Islannin mallihan lähtee siitä, että kolmasosa vapaista on korvamerkitty äidille, kolmasosa isälle, ja kolmasosan saavat vanhemmat jakaa keskenään miten mielivät. Islannissa malli otettiin käyttöön vuonna 2001, ja nykyään noin 80 % isistä pitää ainakin sen kolmen kuukauden minimimäärän. Syntyvyyskin on kuulemma noussut. Kuulostaa hyvältä, eikö?
Ei. Wallinin malli ei parantaisi työelämän tasa-arvoa eikä lisäisi isien osallistumista, vaan saattaisi jopa olla askel taaksepäin. Ongelmana on yksinkertaisesti Wallinin mallin vapaiden pituus, ja perustelut tälle suureksi osaksi biologisia.
Islannin mallissa perhevapaa koostuu kolmen kuukauden pätkistä. Wallinin versiossa yhden pätkän pituus olisi kuusi kuukautta. Perhevapaa siis pitenisi nykyisestä noin yhdeksästä kuukaudesta (äitiysvapaa 105 arkipäivää + vanhempainvapaa 165 arkipäivää + mahdollinen isäkuukausipidennys 12 arkipäivää) puoleentoista vuoteen.
Todennäköisesti kävisi niin, että äiti useimmiten pitäisi jaksoista kaksi ja isä yhden. Koska monet äidit nykyään imettävät lasta melko pitkään, on luontevaa, että äiti pitää kaksi ensimmäistä jaksoa. Islannissa valinnaisesta pätkästä on tullut käytännössä äidin pätkä, ja riippumatta pätkien pituudesta ei ole mitään syytä uskoa, että Suomessa kävisi toisin. Onhan nykyinen vanhempainvapaakin siinä määrin äidin saavutettu etu, että suurin osa ei edes tiedä, että tämän, "äitiyslomana" tunnetun vapaan jälkimmäisen osan, vanhemmat voivat jakaa keskenään haluamallaan tavalla.
Kahden ensimmäisen pätkän jälkeen lapsi onkin sitten noin vuoden ikäinen. Osaa seistä, liikkua itse tavalla tai toisella, syödä kiinteää ruokaa, puhuakin pikkuisen. Pahin vierastamisikäkin on useimmiten ohi. Toisin sanoen, jos esimerkiksi perheen taloudellinen tilanne tai ne isin älyttömän tärkeät työprojektit tekevät puolen vuoden koti-isyydestä vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon, kiusaus on suuri joko jättää osuus kokonaan pitämättä, tai ainakin typistää se kuukauteen-kahteen ja miettiä sitten muita hoitoratkaisuja.
Näin meillä on tilanne, jossa äiti jo lähtökohtaisesti, ihan ilman mitään hoitovapaasäätöjä, on kotona nykyisin perusoletuksena olevan yhdeksän kuukauden sijasta vuoden, ja isä suurin piirtein saman verran kuin nykyäänkin. Ja tämä paransi työelämän tasa-arvoa miten?
Ja radikaalimpiakin ratkaisuja voisi tietysti esittää. Voisi ajatella 6+6-mallia, tai jopa N(max.X)+N mallia, jossa toinen vanhempi voisi pitää sen verran perhevapaita kuin toinenkin pitää. Tämmöisissä malleissa on kuitenkin paljon käytännön ongelmia, ja joustaviahan ne eivät sellaisenaan ole, joten minä en niistä viitsi tosissani innostua. Mutta kannattaa niitäkin ajatustasolla pyöritellä. Jos ei muuten niin sen pitämiseksi mielessä, minkä tyyppisiä omia ratkaisuja se työ- ja perhe-elämän tasa-arvo saattaisi todellisuudessa perheiltä edellyttää.
Tekstit
1 kommentti:
Tervehdys,
Oikeansuuntaista kritiikkiä esität kirjoituksessasi. Sukupuolten välisen tasa-arvon tavoitteita ajatellen, on olemassa suuri riski, että 6+6+6 - skenaariossa voi käydä juuri niin kuin uumoilet. Naisten kotiäidin roolin vahvistuminen ei ole se toivottu lopputulos, johon tällä ehdotetulla mallilla pyrittäisi.
Luulen, että suuren pensselin tavoite on räjäyttää ja tehdä tarpeettomaksi olemassa oleva hoitovapaajärjestelmä, joka on nykyisellään muodostunut korvaamaan kohtuullisen lasten hoidon ja toimeentulon takaavan vanhempainvapaan. Siksi 6+6+6 - mallin pituus ei minua nyt sinänsä kaiverra. Varsinkin jos voimme tulevaisuudessa heittää hyvästit kokonaisuudessaan pitkälle pienten lasten hoitovapaalle. Kahden kuukauden nipistämisellä kiintiöstä toiseen ei siis välttämättä saada aikaan juurikaan merkittävää muutosta, jos olemassa on rinnalla kuitenkin vanhempainvapaata paremmin tuettu kotihoidontuenjärjestelmä (vertaa minimivanhempainrahaa saavat vanhemmat).
Tämä 6+6+6 - malli on nyt ilmeisesti mielletty jollain tapaa "Wallinin malliksi", koska hän sen toi esiin. Tämäkin tietysti vain siksi, että tasa-arvoasiat ovat tällä hallituskaudella kulttuuriministerin postin alaisuudessa. Eihän Wallin tuosta mallista muuten voi hirveästi kunniaa ottaa, kun virkamiehet sitä ovat kehittäneet ja valmistelleet. Jos ministeri Wallin edes käyttäytyisi ja puhuisi kuin radikaalifeministi, voisi hänen sanomansa ottaa vastaan hieman vakuuttuneemmin, mutta tällaisenaan tuntuu vain siltä, että pää puhuu ja sillä selvä.
Sinänsä olen kyllä tyytyväinen, että asia on todella edennyt poliittisessa päätöksenteossa näinkin pitkälle, kuin mitä se oli vielä kaksi vuotta sitten, kun lähinnä takerruttiin siihen miten mallin voisi rahoittaa. Joidenkin mielestä oli jopa liian radikaali.
No, joka tapauksessa, Stakesin tutkijat Minna Salmi ja Johanna Lammi-Taskulahan tätä 6+6+6 - mallia ovat kehitelleet jo useita vuosia. Tuo mallin esitetty pituus perustui osittain myös siihen, että Salmi ja Lammi-Taskula olivat kartoittaneet laajasti suomalaisilta perheiltä minkä ikäisinä he keskimäärin vievät ja ovat halukkaita viemään taaperonsa päivähoitoon. Tulokseksi saatiin, että vanhemmat pitivät suunnilleen 1,5 vuotta sellaisena ikänä, jolloin he kokevat lapsensa olevan valmis päivähoitoon. Kävi myös ilmi, että perheissä, joissa äidillä (tai pikemminkin molemmilla vanhemmilla) oli vakituinen työsuhde, vanhempainlomalta palataan aikaisemmin työhön ja lapsi vietiin päivähoitoon viimeistään 1,5 vuoden ikäisenä.
Mielestäni 6+6+6 - malli voisi toimiakin, jos olemassaoleva hoitovapaajärjestelmä nykyisellään romutettaisiin/lyhennettäisiin radikaalisti ja sen sijaan investoitaisiin voimakkaasti päivähoitoon ja muihin lapsiperheitä tukeviin palveluihin.
Nykyisellään kotihoidontuki tarjoaa monille kunnille lähinnä kustannustehokkaan ratkaisun taloudenhoitoon, koska päivähoito maksaa liikaa. Esim. vajaa kaksi vuotta taaksepäin Vantaa kunnostautui aivan linjaamaan sitä, kuinka he ovat keskenään päätyneet siellä kaupunginvaltuustossa tällaiseen nerokkaaseen ratkaisuun, että korotetaan kotihoidontukea ja korotetaan päivähoitomaksuja. Tulee kunnalle niin merkittävästi halvemmaksi, että lapset hoidetaan kotona. Tähän asiaan reagoitiin kyllä voimakkaasti kuntalaisten tasolla, enkä tiedä mikä tilanne on nykyään, mutta kertoo jo kyllä sen mihin haluttaisiin mennä.
Lähetä kommentti