sunnuntai 30. joulukuuta 2007

Kuviteltuja yhteisöjä

Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluista vastaava apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen kommentoi aamun hesarissa pääkaupunkiseudun kaupunginosien elinaikaodotteiden reippaita eroja.

Ongelman ratkaisemiseksi Kokkonen peräänkuuluttaa uudenlaista yhteisöllisyyttä, jossa ihmiset huolehtisivat paremmin läheisistään.


Ei eka kierros, kun avaudun tästä, mutta kertauksen vuoksi: Kokkosen ajatus on ihan sitä vanhanlaista yhteisöllisyyttä. Siihen yhteisöllisyyteen sisältyy ongelma: Jotta yhteisöllisyydestä on ihmistä auttamaan, pitää ensin olla joku yhteisö.

Ei niillä ihmisillä ole -eikä ole ollut ennenkään - erityisempää hätää, joilla on olemassa läheisiä. Jotka asuvat lähellä. Ja joilla on oma elämä sen verran hanskassa, että niistä on huolehtimaan kenenkään muun hyvinvoinnista. Hätä on niillä, joita perhe ei pelasta, joita työelämä ei tarvitse, ja jotka eivät ole riittävän söpöjä kerätäkseen lahjoituksia hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

En minä näitä tämän maailman paulakokkosia (kok) pahoina pidä, hyväähän ne etupäässä tarkoittavat. Mutta jos oikeasti tarjoaa jonkinlaista välimerellistä suku-on-paras-mallia ratkaisuksi niihin ongelmiin, joihin hyvinvointivaltio on viime aikoina törmännyt, niin täytyy sanoa niin kuin entinen pomoni vajaasta kassasta: Muuten hyvä, mutta pirun huono. Siinä Kokkonen on ihan oikeassa, että jonkinlaiselle yhteisöllisyydelle olisi tilausta. Ei kylläkään sellaiselle, jossa huolehdittaisiin paremmin läheisistä, vaan sellaiselle, että oltaisiin henkisesti lähempänä niitä, joista huolehditaan. Mutta Esa ehti ensin, lukekaa sieltä.

Ei kommentteja: