Saavuttamisen ihanuus ja säilyttämisen vaikeus

Mitä yhteistä on sulkapallolla ja Wim Duisenberg-vainaalla? Eipä kai yleisemmin mitään, mutta viime aikoina nämä kaksi ovat pyörineet päässäni yhdessä ja erikseen. Ensinnäkin otin sulkapallossa turpiini ensimmäisen kerran huomattavan pitkään aikaan. Voi olla, että edellisen päivän illanistujaisilla oli siinä osansa, mutta totuus on, että pelasin kuin kädetön paviaani. Yhden ainoan kerran pääsin kunnon johtoon, mutta sitten olin hetken huolimaton, ja taas mentiin. Mikä siinä on? Jos tilanne on 2-10 minun tappiokseni, on itse asiassa aika todennäköistä, että voitan erän. Voitan myös eräpallot, joissa molemmat jauhavat vuoronperään syöttöjä pisteen päässä voitosta. Sen sijaan selvän keulan pitäminen on minulle hankalampaa. Kyllästyn, herpaannun, häviän.

Olin joskus syksyllä 2004 Amsterdamissa jossain eurooppalaisessa opiskelijakonferenssissa. Yksi puhujista oli ex-EKP-johtaja Wim Duisenberg. Puheessaan hän kiinnitti huomiota siihen, että vaikka eri työryhmien loppupuheenvuoroissa oli käsitelty paljon rauhaa ja sen edellytyksiä, ilmiselvin oli jäänyt uupumaan: Rauhaa ei voi olla, ennen kuin lopetetaan sotiminen. Tuntuu truismilta, ja tuskin olisin kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota jollei minun työryhmässäni eräs bosnialainen opiskelija olisi aiemmin avautunut täsmälleen samasta asiasta. Hänelle meidän horinamme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta oli turvassa ja mukavuudessa kasvaneiden lapsukaisten korkealentoista löpinää.

Kysymyksessä on perustavanlaatuinen näkökulmaero. Bosniakki ja Duisenberg olivat molemmat kokeneet sodan. Semmoisen oikean, missä ystäviä kuolee ja eivätkä räjähdykset ole elokuvien kauniita ilotulituksia vaan savua, lentäviä sirpaleita ja naapurin aivonkappaleita paidanrinnuksilla. Siitä näkökulmasta rauha on yksinkertaisesti sodan puuttumista, ja sille perustuu kaikki muu. Ennen kuin mitään hyvää ja kaunista voidaan yhteiskunnassa rakentaa, pitää saada aikaan rauha.

Jos ei ole koskaan kokenut sotaa, rauhasta tulee monimutkaisempi käsite. Se täytyy rakentaa ja säilyttää joka päivä uudelleen. Sille täytyy luoda edellytykset. Täytyy olla taloudellista vakautta, yksilön oikeusturvaa, tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta, mielipiteenvapautta jne jne. Rauhan pitää olla hyvä diili. Jos näin on, saamme pitää rauhan. Jos näin ei ole, ennemmin tai myöhemmin joku tekee sen harhapäätelmän, että ongelman voi ja se kannattaa korjata asein. Ei ehkä kovin moni sellainen, joka on kyyhöttänyt pommisuojassa toivomassa, että katto kestää, mutta niitä ihmisiä on Euroopassa päivä päivältä vähemmän. Viron viime päivien levottomuudet ovat saaneet minut miettimään, että ehkä jo liian vähän. Jotkut vanhuksista eivät ehkä ole päässeet ylös toisen maailmansodan aikaisista juoksuhaudoistaan, mutta keskimäärin taitaa olla helpompi yllyttää riitaa haastamaan sellainen sukupolvi, joka ei ihan ymmärrä kuinka pahasti voi käydä.

Duisenberg ja kumppanit rakensivat Euroopan unionin yksinkertaisesti sitoakseen Euroopan suuret maat toisiinsa niin järein taloudellisin sitein, ettei maailmansotien aikana nähdyn kaltaista mantereenlaajuista teurastusta pääsisi enää koskaan tapahtumaan. Suuri osa Euroopasta onkin päässyt nauttimaan taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta huomattavan pitkään. Jatkaakseni rautalangoin sulkapallovertaustani, meillä on reilu pistejohto sodan kanssa pelattavassa pelissä.

Sulkapallovastustajani on sitä mieltä, että keulan pitäminen on kaikille vaikeaa. Jotenkin sitä kuitenkin toivoo, että Eurooppa osoittautuisi siinä paremmaksi kuin minä.

Kuva Tallinnan mellakoista, hs

Extravaganzaiiiii!

Käsi ylös, kenen default-tapa vastustaa maailman vääryyksiä ja epätäydellisyyksiä koostuu kirjoittamisesta, kokoustamisesta ja lobbaamisesta? Tunnetko itsesi joskus täydeksi masokistiksi? Ahdistaako aanelosten suoltaminen ja kuivan kokouspullan nakertaminen? Totisesti minä sanon teille: Tällä kertaa kaikki on toisin. Mesdames, messieurs, saanko esitellä: Tärkeä asia yhdistettynä yksiin maanosan parhaista bileistä. Life Ball 2007, täältä tullaan! Ja siltä varalta, että itävaltalaisten mainokset eivät vakuuta, tein kotivideon.

Hullu rotta esittäytyy

Poliittinen aktivoituminen ei ole ainakaan vähentänyt jo entiselläänkin kärkkäitä ja runsaslukuisia mielipiteitäni. Tämän blogin perustaminen on minulle yritys säästää työ- ja muita kavereitani purkauksiltani. Eihän näitä n+1 poliittista blogia jaksa kukaan lukea, mutta ehkä tästä blogiterapiasta on se hyöty, että saan edelleen kahviseuraa.

Aloitan ensimmäisen postaukseni asiaosion tunnustuksella: Ajoitus ei ole parhaita puoliani. Liityin demareihin vaalitappion jälkeisenä maanantaina, ja kuten siippa niin osuvasti kommentoi päätöstäni: Minä olen se hullu rotta joka ui uppoavaan laivaan. Vaalitappion jälkeen niitä hulluja rottia on tosin alkanut näkyä enemmänkin. Veikkaisin, että aika moni on lähtenyt mukaan samasta syystä kuin minä: Take 'em when they're down. SDP menee alas viemäristä, jollei se kohta herää punaruusuisesta työväenliikkeen unestaan, katso ympärilleen ja ota haltuunsa rooliaan poliittisen kentän maltillisena, modernina vasemmistosiipenä. Puolueessa näyttää olevan paljon ihmisiä, joiden ei ole kenties kymmeniin vuosiin tarvinnut tarkistaa näkemyksiään puolueen linjauksista ja niiden toteuttamistavoista. Heidätkin pitäisi saada uudelleen liikkeelle, ja murskatappio on siinä mielessä loistava tilaisuus. Liian hyvä ohitettavaksi.

Ei voi olla niin, että murrosten keskellä painiskelevassa yhteiskunnassa vasemmisto yrittää puolustaa heikkoja pölyisillä iskulauseilla, joiden sisällöstä ei ole ollut selvyyttä ikuisuuksiin. Keinot eivät saa muodostua tarkoitukseksi, ja keskustelussa on oltava valmis kuulemaan sellaisiakin näkemyksiä ja ideoita, jotka eivät vastaa omaa kuvaa oikeaoppisesta vasemmistolaisuudesta. Kehotankin jokaista tekemään listan niistä avaintermeistä, jotka kaikkein pahiten nostavat niskakarvanne pystyyn, ja tarkastelemaan olisiko niiden alta löydettävissä uusia ajatuksia, tuoreita näkökulmia, mitä tahansa muuta kuin vanhaa homeista vasemmistoliturgiaa. Aloitan itse. Maksullinen koulutus? Voisiko sen valjastaa keinoksi kohti tasa-arvoisempaa koulutusjärjestelmää? Perustulo? Kertoisiko perustulomallien ilmeisistä ongelmistaan huolimatta saama suosio siitä, että sosiaaliturvan uudistamiseen ei enää pikku viilailu riitä? Vastakkainasettelun loppu? No ehkä ei sentään, mutta omien aloitteiden teossa ja saamisessa läpi saattaisi hyvinkin auttaa, jos jättäisi sanomatta ei ennen kuin itsellä on esitettävänä jotain parempaa.

SDP:tä vihataan omassa tuttavapiirissäni yleisesti. En ole huomannut minkään muun puoleen saavan osakseen niin tunneperäistä suhtautumista. Kaikilla tuntuu olevan mielipide siitä, mikä kaikki demareissa mättää. Vihasin SDP:tä itsekin, kunnes sitten päätin liittyä ja tehdä asialle jotain. Välillä vihaan vieläkin. En siksi, että heikompien puolella oleminen ja tasa-arvo olisivat minusta vihattavia arvoja. Viha kumpuaa siitä, että katsoo tilannetta ulkopuolelta ja tuntee SDP:n pettäneen ne ihmiset, joiden puolesta se sanoo taistelevansa. Sen voi tietenkin yrittää kuitata sillä, että sanoma ei mene perille tai että meillä on nyt tämmöinen imago-ongelma. Jospa nyt emme kuitenkaan tekisi niin. Tämä viha kertoo siitä, että SDP:n perimmäisiä arvoja pidetään tärkeinä. Tätä vihaa pitää kuunnella.