Mitä yhteistä on sulkapallolla ja Wim Duisenberg-vainaalla? Eipä kai yleisemmin mitään, mutta viime aikoina nämä kaksi ovat pyörineet päässäni yhdessä ja erikseen. Ensinnäkin otin sulkapallossa turpiini ensimmäisen kerran huomattavan pitkään aikaan. Voi olla, että edellisen päivän illanistujaisilla oli siinä osansa, mutta totuus on, että pelasin kuin kädetön paviaani. Yhden ainoan kerran pääsin kunnon johtoon, mutta sitten olin hetken huolimaton, ja taas mentiin. Mikä siinä on? Jos tilanne on 2-10 minun tappiokseni, on itse asiassa aika todennäköistä, että voitan erän. Voitan myös eräpallot, joissa molemmat jauhavat vuoronperään syöttöjä pisteen päässä voitosta. Sen sijaan selvän keulan pitäminen on minulle hankalampaa. Kyllästyn, herpaannun, häviän.
Olin joskus syksyllä 2004 Amsterdamissa jossain eurooppalaisessa opiskelijakonferenssissa. Yksi puhujista oli ex-EKP-johtaja Wim Duisenberg. Puheessaan hän kiinnitti huomiota siihen, että vaikka eri työryhmien loppupuheenvuoroissa oli käsitelty paljon rauhaa ja sen edellytyksiä, ilmiselvin oli jäänyt uupumaan: Rauhaa ei voi olla, ennen kuin lopetetaan sotiminen. Tuntuu truismilta, ja tuskin olisin kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota jollei minun työryhmässäni eräs bosnialainen opiskelija olisi aiemmin avautunut täsmälleen samasta asiasta. Hänelle meidän horinamme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta oli turvassa ja mukavuudessa kasvaneiden lapsukaisten korkealentoista löpinää.
Kysymyksessä on perustavanlaatuinen näkökulmaero. Bosniakki ja Duisenberg olivat molemmat kokeneet sodan. Semmoisen oikean, missä ystäviä kuolee ja eivätkä räjähdykset ole elokuvien kauniita ilotulituksia vaan savua, lentäviä sirpaleita ja naapurin aivonkappaleita paidanrinnuksilla. Siitä näkökulmasta rauha on yksinkertaisesti sodan puuttumista, ja sille perustuu kaikki muu. Ennen kuin mitään hyvää ja kaunista voidaan yhteiskunnassa rakentaa, pitää saada aikaan rauha.
Jos ei ole koskaan kokenut sotaa, rauhasta tulee monimutkaisempi käsite. Se täytyy rakentaa ja säilyttää joka päivä uudelleen. Sille täytyy luoda edellytykset. Täytyy olla taloudellista vakautta, yksilön oikeusturvaa, tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta, mielipiteenvapautta jne jne. Rauhan pitää olla hyvä diili. Jos näin on, saamme pitää rauhan. Jos näin ei ole, ennemmin tai myöhemmin joku tekee sen harhapäätelmän, että ongelman voi ja se kannattaa korjata asein. Ei ehkä kovin moni sellainen, joka on kyyhöttänyt pommisuojassa toivomassa, että katto kestää, mutta niitä ihmisiä on Euroopassa päivä päivältä vähemmän. Viron viime päivien levottomuudet ovat saaneet minut miettimään, että ehkä jo liian vähän. Jotkut vanhuksista eivät ehkä ole päässeet ylös toisen maailmansodan aikaisista juoksuhaudoistaan, mutta keskimäärin taitaa olla helpompi yllyttää riitaa haastamaan sellainen sukupolvi, joka ei ihan ymmärrä kuinka pahasti voi käydä.
Duisenberg ja kumppanit rakensivat Euroopan unionin yksinkertaisesti sitoakseen Euroopan suuret maat toisiinsa niin järein taloudellisin sitein, ettei maailmansotien aikana nähdyn kaltaista mantereenlaajuista teurastusta pääsisi enää koskaan tapahtumaan. Suuri osa Euroopasta onkin päässyt nauttimaan taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta huomattavan pitkään. Jatkaakseni rautalangoin sulkapallovertaustani, meillä on reilu pistejohto sodan kanssa pelattavassa pelissä.
Sulkapallovastustajani on sitä mieltä, että keulan pitäminen on kaikille vaikeaa. Jotenkin sitä kuitenkin toivoo, että Eurooppa osoittautuisi siinä paremmaksi kuin minä.
Kuva Tallinnan mellakoista, hs
Tekstit
3 kommenttia:
No niin, nyt tänne siis voi jo kirjoittaa. En nyt hirveästi asettaisi toivoa sille, että rauha säilyisi iäti. Pappa Freud oli sitä mieltä, että aggressio on ihmisen perusominaisuus ja samalla tavoin kuin lukukausimaksut suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa, aletaan aina tietyin väliajoin kaivata muutosta rauhaisaan olotilaan väkivaltaisin keinoin.
Ja kuten Tallinnasta huomataan, sitten kun on ensin otettu yhteen, aletaan itkeä siitä, että vastapuoli sittenkin löi takaisin. Tätä ei siis pidä lukea siten, että hyväksyisin virkavallalta minkäänlaista väkivaltaista käytöstä mutta jostain syystä anarkiaa kannattavat ihmiset monesti ovat kaikkein tuohtuneimpia sen käytännön ilmenemismuodoista..
Mutta yritetään pitää rauhaa yllä ja toimitaan kuten viisaat eläimet: jos kaverille käy huonosti, ei kannata kokeilla samaa itse. Ja ihmisellä on sentään kirjat ja moninaiset muut tavat kyetä saamaan tietoa eri ilmiöiden vähemmän mukavista puolista.
Pappa Freudin mielipiteistä voi olla montaa mieltä, mutta tuohon en väitä vastaan. Tästä seuraa, että rauhanomaisen rinnakkaiselon edistäminen missä päin maailmaa hyvänsä on pelkkää viivytystaistelua. Silti: Kun tarpeeksi monta kertaa siirtää hommat huomiseen, niin saattavat jäädä kokonaan tekemättä. Jos se pätee elokuvien katsomiseen ja kukkaistutusten tekemiseen, niin miksei rähinöintiinkin. Mãnana, kaverit, mañana.
Joten laiskuus on itse asiassa rauhaa edistävä hyve.. Alas protestanttinen työmoraali, eläköön luova laiskuus!
Lähetä kommentti