Kerran luulin olevani väärässä, mutta erehdyin.

En osta iltapäivälehtiä. Olen sen verran kapitalistisika, että minusta paras tapa hillitä saastaa on viedä siltä rahat. Ja koska julkisuus jakautuu iltapäivälehtijulkisuuteen ja siihen muuhun, aina silloin tällöin huomaan olevani täysin pihalla aiheesta, josta iltapäivälehtien lukijat tuntuvat tietävän kaiken. Yleensä aihe tosin on täysin yhdentekevä.

Koska Aarno "Loka" Laitinen tuntuu vaikuttavan lähinnä iltapäivälehtipuolella, olen ollut kohtuullisen pihalla myös hänen tekemisistään. Ne harvat Laitisen kolumnit ja haastattelut jotka olen nähnyt eivät ole saaneet aikaan suoranaisia varauksettoman ihailun väristyksiä. Sama koskee Laitisen uraa televisiokäsikirjoittajana. Osaksi kyse on siitä, että meidän huumorintajumme eivät kohtaa, ja se loppuosa ei ole oikein painokelpoista.

Äsken päädyin linkkejä seuraamalla Iltalehden sivuille. Luin Laitisen 19.5. kolumnin, ja katso: Paitsi että olin tietysti samaa mieltä, vieläpä sympatiseerasin hiukan. Hymyilin itselleni vinosti ajatellen jotain sokeista kanoista ja jyvistä, kunnes muistin siipan vaalien alla näyttämän Jyrki Lehtolan kolumnin, jota olin myös pitänyt hauskana ja osuvana. Hetkinen! En kai vain...

Laskin hitaasti kymmeneen ja klikkasin tärisevin käsin Lehtolan uusinta. Ja sitten vielä varmuuden vuoksi Matti-Eskon. Phuh...
Samaa turvallista, tyhjänpäiväistä narinaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Valtakunnassa kaikki hyvin.

H. C. Andersen Revisited

Kuva: Edmund Dulac: The Real Princess, sivulta childhoodreading.com.

Tämän aamun hesari uutisoi otsikolla Viikon raittiusmies: ”Nyt sai Matti Vanhanen seuraa. Ranskan presidenttinä keskiviikkona aloittanut Nicolas Sarcozy on nimittäin yhtä tiukka absolutisti kuin Suomen valtionpäämies.” Kirjoitusvihreiden riivaamasta lauantainumerosta olisi voinut päätellä, että edellinen on vain normaalia toimituksellista epäpätevyyttä. Itse kuitenkin uskon toisin. Uskon, että Suomen media on vihdoin vienyt johdonmukaiseen loppuunsa sen, minkä aloitti viime viikolla. Uskon, että Helsingin Sanomat ja Yle ovat kaikessa hiljaisuudessa syrjäyttäneet presidentin. Mikäs siinä, sen edellisen yksityiselämässä ei ollutkaan mitään kiinnostavaa sen jälkeen kun se nai sen Penan.

Tiedättekö, mistä tunnistaa aidon median? Otetaan sata paksua höyhenpatjaa. Sijoitetaan media niiden päälle nukkumaan. Annetaan poliitikon sijoittaa illuusio herneestä patjapinon alle. Jos se on oikea media, se tuntee tämän herneen harhan kaikkien patjakerrosten läpi, kaivaa sen esille ja tunkee nenäänsä.

Työkiireiden takia suurin osa viime viikon ”Halonen vaatii selvitystä median toiminnasta” –kohusta meni minulta vähän ohi. Puolella korvalla kuuntelemistani uutisoinneista sain sen kuvan, että tasavallan presidentti oli nyt ylireagoinut pahemman kerran ulkopolitiikasta käytävään keskusteluun. Puistelin päätäni Haloselle. Arvostelukyky on pettänyt pahasti, jos menee kertomaan tiedotusvälineille miten tai mistä niiden pitäisi tiedottaa. Helatorstaina lopultakatsoin nauhalta viime keskiviikon A-studion. Siinä oli pätkä tilaisuudesta, jossa kohuttu median moittiminen oli tapahtunut. Leukani loksahti, kun kuulin omin pikku korvin mitä presidentti oli sanonut: Hänestä olisi mielenkiintoista, jos joku joskus selvittäisi, miten Suomessa uutisoidaan Venäjän tapahtumista, ja miten se vertautuu muualla tapahtuvaan uutisointiin. Ja siinä se.

Kuulosti minusta oikeinkin kiintoisalta tutkimusaiheelta. Mutta minä olenkin tutkija, minulla on oikeus olla hiukan vinksahtanut. Poliitikon sen sijaan tulee ymmärtää, että mikään uteliaisuus ei saa ulottua suomalaiseen mediaan asti. Jos ei ymmärrä, korvien välissä on pakko olla jotain vikaa. Kaikkien alojen asiantuntija Jukka Tarkka tarjosi A-studiolle puolueettoman, akateemisen mielipiteen presidentin toiminnasta ja persoonasta, ja analysoi presidentin käyttävän nykyään aikansa teräviksi tarkoitettujen sutkautusten laatimiseen (tai jotain siihen suuntaan. Tässä kohtaa alaleukani kolahti kipeästi lattiaan ja huomio herpaantui hetkeksi). HS:n vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen puolestaan epäili presidentin pöyristyttävän käytöksen syyksi sitä, että niukka vaalivoitto varmasti oli tuntunut rouva presidentistä kovin pahalta. Lisäksi Virkkunen muisti ymmärtää presidentin kiukuttelua, koska sellaistahan se on kun ihminen vanhenee.

Muualla mediassa ei sitten ole hirveän paljon ymmärtämystä näkynytkään. Ja hyvä niin. Pitäähän röyhkeydestä rangaista. Erityisen nautinnollisesti onkin nyt seurattu Halosen USA:n vierailua. Uutisissa on saatu seurata Suomen presidentin vaellusta kovasydämisten ameriikkalaisten ovilla. Ei avata kolkuttavalle rapakon takana. Tapaamiseen ei suostu Bush, ei Clinton, ei Pelosi. Puuttuu vain se viimeinen uutiskuva New Yorkin kadulle paleltuneesta presidentti Halosesta, joka on viime tunteinaan yrittänyt lämmitellä itseään tulitikuilla. Miksi ovet ei aukene meille, onko pressamme syytä tää-ää-äääääääää… Voisihan tilanteesta yrittää syvempääkin poliittista analyysiä, mutta mitä suotta, kun on näinkin oiva tilaisuus potkia pressaa persauksille.

Äänestin Halosta sekä ensimmäiselle että toiselle kaudelle, ja olen ollut valintaani hyvin tyytyväinen hyvin monta kertaa. Vaan nyt on aika tunnustaa virheeni. Idioottihan se on. Seniili. Lepakoita tapulissa. Täysin poissa kartalta. Mennä nyt kuvittelemaan, että Suomessa poliitikko voisi viritellä oikeaa keskustelua median kanssa. Puhumattakaan, että ihan mediasta.

Valtionpäämies on kuollut, eläköön valtionpäämies!

Edit: Siippa juuri ystävällisesti informoi, että herneprinsessa-vertaukseni oli plagiaatti viimeisimmän Vihreän Langan Niemeläiseltä. Niemeläinen vieläpä käytti vertausta täsmälleen samassa yhteydessä. Enkä edes ollut vielä ehtinyt lukea koko pirun lehteä. Hohhoi. Olisipas kiva olla edes hitusen omaperäisempi.

Leikkikää nyt joku mun kanssa...tana.

Ylen Taloustutkimukselta tilaamien kannatusmittausten mukaan SDP:n imaginaarinen osuus suomalaisten sieluista on laskenut 3,5 % sitten viime joulukuun. Viime vaalien äänimäärällä laskien tässä puhutaan siinä 97 000 ihmisestä, ja tipahtamisesta suurimman puolueen pallilta kolmanneksi. Tämmöiseen vapaaseen pudotukseen ei ihan mikä tahansa puolue pystykään. Ennustan kylläkin, että seuraavassa mittauksessa lasku on jo pysähtynyt. Ensi kuussa mittauksissa alkavat näkyä päähallituspuolueiden ministerinimitykset, uudet uljaat perintöverolinjaukset ja tasa-arvotupon kauniin vähäeleinen taluttaminen saunan taakse. Ehkäpä SDP:n kannatus on seuraavaan mittaukseen mennessä jopa vähän noussut. Erityisempää aihetta hurraahuutoihin tuskin on silloinkaan. No joo, eduskuntavaaleissa Kokoomuksen valinneita liikkuvia äänestäjiä alkaa ehkä hiukan mietityttää, mutta mihin ne muka menisivät? RKP ja kristilliset vetoavat melko tarkkarajaisiin ryhmiin. Vihreillä on vielä kovasti työtä uskottavuutensa kehittämisessä oikeana puolueena. Maalaisliitto epäilyttää edelleen urbaania väestönosaa, ja hallitusohjelman maatalousosion perusteella ihan syystä (Sisälläni asustava pieni lehmä hihkuu riemusta hallituksen maatalouslinjauksia lukiessa). Meillä taas ei edelleenkään ole tarjota mitään muuta kuin hienoja periaatteita, humaaneja arvoja ja muiden touhujen reipasta sättimistä. Ihan sööttiä, muttei sillä vielä kovin kummoista politiikkaa tehdä.

Tarvitaan vasemmistolaisia vaihtoehtoja nykymenolle. Vaihtoehtojen tuottamiseksi tarvitaan väyliä ideoiden synnyttämiseen ja kehittelyyn. Mutta (ja tässä tulee tämän vitsin punch line): Niitä ei ole. Ei hitto vie kertakaikkiaan ole. Jollei siippa olisi kävelevä debatti, olisin kroonisessa poliittisen keskustelun puutteessa. Puolueeseen liittyessäni yritin löytää itselleni keskustelevaista osastoa, jonka kautta aktivoitua. Tuloksena SDP:n Helsingin piiristä kaksi (sic!) valtakunnanpolitiikasta aktiivisesti keskustelevaa puolueosastoa. Toisen nähdään edustavan puolueen vasenta äärilaitaa, toisen taas oikeaa. Tarpeetonta sanoakin, mutta keskinäistä keskusteluyhteyttä näillä ei juuri ole. Maltillinen keskilinja suhtautuu maltillisen epäluuloisesti molempiin ja vaikenee keskenään linjakkaasti. Puolueen työryhmät taas tuntuvat olevan näitä urbaanilegendoja, joista kyllä kuulee, mutta jotka aina ovat tapahtuneet jollekin tutun tutulle. Muusta Suomesta en osaa sanoa sitä enkä tätä, mutta jos näin on muuallakin, ei liene ihme, että mitään ei tunnu tapahtuvan. Ei-niin-kovin-pitkällä tähtäimellä puolueen täytyykin hyvin todennäköisesti uudistaa rakenteitaan perusteellisesti. Onneksi ainakin jotain näyttäisi tällä saralla jo olevan tapahtumassa. Ans kattoo.

Suurta rakenneuudistusta odotellessani olen kuullut joillakin nuor(ehko)illa Helsingin seudulla vaikuttavilla demareilla olevan haluja kuukausittaisen kokoontumisen järjestämiseksi ajankohtaisten tai muuten mielenkiintoisten teemojen vaiheilta niille meistä, jotka kaipaavat keskustelua mielenkiintoisista poliittisista kysymyksistä, mutta joilta puuttuu paikka siihen. Tuli hyvä mieli. Juuri näin sen pitääkin olla: Jos puuttuu väyliä, rakennetaan sellaisia. Turha on jäädä takapuolelleen istumaan ja odottamaan, että asiat korjaantuisivat itsekseen. Jos ja kun saamme tällaisen tapahtuman polkaistua pystyyn, siitä tulee hauska ja haastava keskusteluareena, jossa syntyneitä ajatuksia kukin voi sitten tahollaan kehitellä ja edistää mielensä mukaan. Teen mielelläni töitä sen eteen, että sellainen areena myös pysyy pystyssä. Ainakin siihen päivään asti, kun SDP:een liittyvän tai puolueen liepeillä muuten vain hengailevan päällimmäinen ongelma on se, ettei aika millään riitä kaikkeen mielenkiintoiseen ja mielekkääseen poliittiseen toimintaan mitä meillä on tarjolla.

Riitaannuin tekniikan kanssa kannatuslukuja kuvaavan graafin lataamisesta, joten kunnes voitan sen taiston, saatte ihailla live-versioita SDP:n kannatuskäyrästä (kuva www.laco.com)