Se pieni ero

Kuva: Elvis Presley, Jailhouse Rock. http://commons.wikimedia.org

Hesari uutisoi 15.8. alustavia tuloksia tutkimuksesta Suomen vankien terveydestä. Tulos: 90% miehistä alkoholisteja, 75% persoonallisuushäiriöisiä. Naisvangeillakaan ei mennyt loistavasti: 60% naisvangeista oli huumeriippuvaisia. Näiden lukujen valossa alkaa vaikuttaa ihmeeltä, että vain kolmasosa vangeista palaa vankilaan toistamiseen. Ellei sitten kyse ole siitä, että loput poistuvat kierrosta kokonaan. Mikä tässä sitten on muna ja mikä kana? Käykö itse vankila näin pahasti (mielen)terveyden päälle, vai toimiiko se siivilänä, joka lopulta kerää ne, jotka ovat lipsuneet yksi toisensa jälkeen kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi?

Tilanne on hesarin siteeraaman tutkimuksen mukaan joka tapauksessa pahentunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Väkivaltarikoksista tuomittujen osuus vangeista on kasvanut, samoin vankien mielenterveysongelmien määrä. Vankeinhoidon suorat kustannukset olivat vuoden 2006 valtion talousarvion mukaan viime vuonna n. 184 miljoonaa euroa. Tähän päälle tulevat rikosten aiheuttamat taloudelliset ja henkilövahingot, tutkinta- ja oikeudenkäyntikulut ja sosiaalihuollon kustannukset, jotka seuraavat siitä, että vangin työnsaanti ja yhteiskuntaan sopeutuminen rangaistuksen jälkeen tuppaa olemaan heikohkoa. Minulla ei ole sinisenpunaista aavistusta siitä, miten auttaa moniongelmaista vankia saamaan ote elämästä ja sopeutumaan yhteiskuntaan. Voi olla, kuten kovan linjan linnaan vain ja avain järveen -tyypit kernaasti väittävät, että osa siitä porukasta todella on siinä määrin menetetty, että voidaan lähinnä pyrkiä suojelemaan muuta yhteiskuntaa heidän itsetuhokierteensä vaikutuksilta. Voi olla, että vankeinhoitolaitos tekee sen minkä voi. Että se, että kaksi kolmasosaa tuomituista ei rangaistuksensa kärsittyään enää koskaan astu vankilan seinien sisäpuolelle, on itse asiassa aika hyvin. Tai voi olla, että vankien työelämävalmiuksien kehittämiseen ja vapautumisen jälkeiseen seurantaan pitäisi panostaa enemmän. En osaa sanoa.

Jotain kuitenkin osaan sanoa: Toki rikoksen tekijää on autettava sopeutumaan takaisin yhteiskunnan jäseneksi, mutta on se vähän niinkin, että kun oikeuteen asti päästään, vahinko on jo tapahtunut, ja osalle tuomituista vankila toimii kaikista ponnistuksista huolimatta lähinnä rikoksen korkeakouluna. Voisikin kuvitella, että kansantaloudellisesti olisi järkevää panostaa vankien lukumäärän vähentämiseen nimenomaan ennen raastupaa. Samaan aikaan kuitenkin lastenpsykiatrian voimavarat ovat pitkään olleet riittämättömät, koulujen alueelliset ja sukupuolten väliset oppimiserot ovat huikeita ja syrjäytymisriskit kasaantuneet yhä pahemmin samoille ihmisille. Huono-osaisuus periytyy, samoin rikollisuus, eikä suinkaan geneettisesti. Ja keskiluokka asentaa varashälyttimiä niin että ruuvimeisselit savuavat. Onkohan ihan varma, että tässä on nyt panostukset kohdennettu optimaalisesti?

Jos nyt ajattelet minua laupiaana sosiaalitanttademaritätinä punaisessa jakkupuvussa, ajattele uudestaan. Jos minulta saa sääliä, kannattaa ampua itsensä. Kyse on itsekkäästä solidaarisuudesta. Sille emme mitään mahda, että lasten kasvatuksessa vastuu on perheillä. Jos perhe ei yhtään välitä, lapsen mahdollisuudet päätyä antamaan kuusikymmenvuotishaastattelua paikallislehteen ovat samaa luokkaa kuin lumipallolla helvetissä. Yhteiskunta ei tässä suhteessa voi tehdä jäsentensä hyväksi määräänsä enempää, joskus hyvinkin vähän. Mutta se vähä voi tehdä eron paatuneen taparikollisen ja tavallisen duunarin tai halvan pirihuoran ja mielialalääkityksellä olevan opiskelijan välillä. Arvatkaapa kummassa tapauksessa verotus kevenee ja yksilön vapaus kukoistaa?

Revi siitä holhousyhteiskuntaa.

Tämä kirjoitus on omistettu Leo -84:lle, jolla on hieno perhe.