Minä suojelen sinua kaikelta

Kuva: www.un.org

Saan perhekeskustelusta näppyjä. Keskustelun siirtyminen perheeseen antaa tekosyyn lopettaa ajatteleminen, kaivaa kaikki pimeimmät ennakkoluulonsa ja vainoharhansa kaapista ja löydä niillä estoitta keskustelukumppania. Ilman suurempaa pelkoa oikeusseuraamuksista. Se on mahdollista, koska kun puhutaan perheestä, puhutaan Arvoista.

Kuuntelin juuri, kun a-talkissa Hanna Markkula-Kivisilta (Pelastakaa lapset ry) selitti pyörätuolissa istuvalle miehelle, että hänelle ei voi antaa adoptiolasta, koska lapset traumatisoituvat niin herkästi, eikä adoptiolasta saa altistaa sellaiselle ”kaksinkertaiselle erityisyydelle” jonka liikuntavammainen vanhempi aiheuttaa. Lapset kun ovat tietyssä iässä kovin herkkiä erilaisuudelle, ja saattavat joutua kiusatuksi koulussa. Hanna hei, mitäs jos mies olisikin ollut vaikka pohjoisafrikkalainen? Puhevikainen? Lättäjalkainen? Ruma? Lihava? Sinkku? Ai niin, sinkkuhan kyllä saa adoptoida. Ja pyörätuolimiehellähän siis oli henkilökohtainen avustaja, talo, kultainen noutaja ja terve vaimo. Jonka kannattaisi kyllä ilman muuta dumpata miehensä.

Totta kai adoptiossa tarkastellaan lapsen oikeuksia ja pyritään nimenomaan lapsen parhaaseen, ja se on oikein. Minua ei häiritse se, että asetetaan kriteerejä, seulotaan, arvioidaan, whatever. Sen sijaan minua etoo se, että kun lapsen parhaalla ei enää ole mitään tekemistä asian kanssa, kun ihminen/organisaatio on vain yksinkertaisesti tehnyt virheen, hölmö ja väärässä, voi silti pelastautua vetämällä esiin ”lapsen etu” -kortin. Siinäkin tapauksessa ettei tunnistaisi lapsen etua vaikka se purisi perseeseen.

Millä tahansa ”kovalla” alalla edellä kuvatun kaltaisen toivottoman pupun suoltamisesta joutuisi joko naurunalaiseksi tai oikeuteen. Vai onko joku teistä kuullut jonkun vastustavan henkilön x nimittämistä vaikkapa valtiovarainministeriön kirstunvuolentaosaston varayliperäpäätarkastajaksi sillä perusteella, että hän istuu pyörätuolissa, ja pyörätuolipotilaan näkeminen saattaisi traumatisoida asiakkaita ja työtovereita?

Arvot, kuten tulitikut, pitäisi kieltää lailla jokaiselta, joka ei pysty todistetusti saamaan aikaan loogisia ajatuksenkulkuja vähintään viidentoista minuutin ajan päivittäin. Tiedän toki, että näin tiukka rajaus asettaisi itsenikin vaaravyöhykkeelle, mutta katson uhrauksen olevan pieni saavutettavaan hyötyyn nähden.

Teemaan liittyen vanha mutta yhäti ajankohtainen uutispläjäys.

Eiköhän se tästä

Kuva: Pyykit. Ulla Remes 1998. www.ullaremes.net.

Pläräsin läpi Kalliomäen työryhmän raportin ruokatunnin ratoksi. Noin pikaisella lukemisella pitää sanoa, että tykkäsin. Varsinkin oli mukavaa lukea kirjauksia järjestörakenteen uudistamisesta ja jäsenten vaikutusmahdollisuuksien kasvattamisesta. Myös järjestö(lue SAK)kytkyistä irrottautuminen on kovin kannatettavaa. Ei silti, että mainitut uudistustarpeet SDP:ssä eivät pomppaisi heti kenen tahansa silmään. Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä, että niistä ei voi sanoa liian usein tai painavasti. Hieno homma.

Nyt täytyy vain toivoa, että uudistukset saadaan todella tehtyä. Pelkään, että jostain yksittäisestä asiasta kuten puheenjohtajakysymyksestä tulee puoluekokouksessa iso, repivä vääntö, paukut menevät siihen, ja rakenteet jäävät enemmän tai vähemmän ennalleen. Ja oikeasti, puheenjohtaja schmuheenjohtaja. Ongelmien ydin on organisaatiossa. Kyllä ihmiset tulevat mukaan, osallistuvat ja ottavat vastuuta, jos heille annetaan siihen mahdollisuus. If you build it, they will come, niin sanoakseni. Siltä tieltä löytynevät myös ne luvatut ilo, intohimo ja itseluottamus.

Ei niin, että puheenjohtajakysymys olisi merkityksetön. Itse odottelen jälleen sitä samaa tiedotustilaisuutta jota toivoin Heinäluomalta jo vaalien jälkeen. Olisi taas hyvä sauma sellaiselle. Eipä vain taida kuulua.

Mistä ei halua puhua, siitä tulee vaieta

Vielä näin vanhemmalla iälläkin tunnen voimakasta lukkarinrakkautta Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa kohtaan. Niinpä ahdistun HYY:n tavasta käydä yhteiskunnallista keskustelua putkinäköisesti ja tahallisen köykäisin perusteluin. Erityisen tuskallista tämä on, kun hyvin tietää siellä olevan resursseja vaikka mihin. Nykyisellään Helsingin yliopiston nuoret toivot kieltäytyvät johdonmukaisesti tekemästä koulutuspoliittisesta tilanteesta älyllistä analyysiä tai esittämästä kehittämiskelpoisia ehdotuksia, ja väittävät sitten vielä katsovansa pitemmälle kuin päättäjät. Kyllä joo, paikoin silmä siintää ihan 1700-luvun puolelle asti.

Ja taas mentiin. HYY:n viimeisin mielenilmaus Hesarissa ei sisältänyt yhtään ainutta sellaista argumenttia, joka olisi pitänyt vettä. Ihan riippumatta siitä, mitä mieltä on koulutuksen maksullisuudesta, puolivillaiset perustelut eivät tee kuin hallaa. Kaikki julkisuus ei todellakaan ole hyvää julkisuutta.

Johanna Ahola ja Anne Kettunen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta ottivat Helsingin sanomien yleisönosastossa (HS 9.6.2007) kantaa maksuttoman opiskelun puolesta. Onnistuin löytämään kirjoituksesta yhden varsinaisen argumentin. Kirjoittajien mukaan tasa-arvoista koulutusjärjestelmää ei voi rakentaa tarjoamalla opiskelumahdollisuutta vain niille, joilla on varaa maksaa. Koska uskon vahvasti tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin, en voisi tästä olla kirjoittajien kanssa enempää samaa mieltä. Valitettavasti Ahola ja Kettunen eivät tyydyttävästi perustele, miksi ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut uhkaisivat koulutusjärjestelmän tasa-arvoa. Ilmeisesti kuitenkin uhka tasa-arvolle nähdään jommassakummassa tai molemmissa seuraavista seikoista:

Ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksut voidaan nähdä porttina kaikkia opiskelijoita koskeville lukukausimaksuille. Näkymä on varsin realistinen. Esimerkiksi Saksassa on jo nähty tämänkaltainen kehityskulku. Nyt on vain niin, että tämä sinänsä mahdollinen uhka ei mitenkään automaattisesti käänny uhkaksi koulutusjärjestelmän tasa-arvolle. Nykyiselläänhän korkeakoulutus periytyy vahvasti. Koska kaikki maksavat koulutusjärjestelmän kulut veroissaan, ja Suomessa vallitsee tällä hetkellä kokonaisverotuksen tasolla käytännössä tasaverotus, maksuton korkeakoulutus on hyvin suuressa määrin köyhien ja kouluttamattomien perheiden kustantama etu rikkaille ja koulutetuille. Eivät kai Ahola ja Kettunenkaan sentään yritä sanoa, että nykyinen järjestelmä olisi tasa-arvoinen? Voidaan tietysti väittää, että lukukausimaksut pahentaisivat tilannetta entisestään, mutta on harhaanjohtavaa esittää, että ne mitenkään automaattisesti lisäisivät koulutuksen epätasa-arvoa. Kuten missä tahansa muussakin järjestelmässä, paljon riippuu käytännön toteutuksesta.

Toinen usein esitetty huoli on se, että jatkossa Suomeen voisivat tulla opiskelemaan vain rikkaat ulkomaalaiset. Tämä voi huolestuttaa joko kehitysapunäkökulmasta tai työvoiman saannin kannalta. Tulee kuitenkin muistaa, että kolmansista maista Suomeen asti tulevat opiskelijat ovat jo tällä hetkellä voimakkaasti valikoitunutta joukkoa. Käytännössä tarjoamme ilmaista koulutusta köyhien maiden hyväosaisille. Tämä saattaa monissa tapauksissa olla aivan järkevä tapa tukea kehitysmaita, mutta tällaista tukeahan lukukausimaksujärjestelmä ei millään muotoa estäisi. Työvoiman saannin kannalta taas stipendijärjestelmän pystyttäminen maahanmuuttajia varten on suorastaan naurettavan helppoa niihin vaikeuksiin verrattuna, joita meillä on maahanmuuttajien työlupakäytännöissä, kotouttamisessa ja työelämään pääsyssä.

Lukukausimaksujen tuomisesta ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille on todellakin syytä puhua vakavasti osana koko korkeakoulutusjärjestelmäämme koskevaa keskustelua. Se, että HYY yrittää nyt kerätä sympatioita sotkemalla toisiinsa ETA-alueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden ja EU-kansalaisten lukukausimaksut ja käyttää puheenvuoroissaan maksuttomuutta muitta mutkitta tasa-arvon synonyyminä, kertoo vähintäänkin melkoisesta älyllisestä epärehellisyydestä opiskelijaliikkeen piirissä. Se ei edistä opiskelijoiden asemaa vakavasti otettavana keskustelukumppanina, eikä ole omiaan parantamaan keskustelun tasoa.

Demarimeininki valtaa Vanhan

Se pyörii sittenkin. Valmistumisen jälkeisessä poliittisen ympäristön puutteessa kärvistelevien nuorten demareiden ikävä toisen luo on realisoitumassa keskusteluklubin muodossa. E. Suomisen blogissa on tarkempi mainos ensi tiistain kokoontumisajoista Vanhalla. Viskiä ja vänkäystä? Count me in.

Sir, how would you like your minority?

Tulin juuri Pinkkiruusun järjestämästä Hlbt-vähemmistöt medissa –keskustelutilaisuudesta. Puhuimme muun muassa seksuaalivähemmistöistä piirretyn julkisuuskuvan todenmukaisuudesta. Ehkä ei täysin yllättäenkään keskustelu velloi pitkään viimeisessä hesarin kuukautisliitteessä Kari S.Tikka-jutun tiimoilla. Oliko sopivaa kertoa niin paljon Tikan yksityiselämästä? Vahvistiko juttu keskivertosuomalaisen stereotypioita homoseksuaalien vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä? Miten vähemmistöistä ylipäänsä sopii ja pitäisi uutisoida? Nyt kerrottiin Tikan eläneen kolmoiselämää professorina, kulttuurimesenaattina ja homoseksuaalina. Mitä olisi kerrottu, jos vainaja olisi ollut hetero? Olisiko Tikalla siinä tapauksessa ollut vain kaksoiselämä?

No joo. Olisi naiivia olettaa, että lehdistö pystyisi toimittamaan keskivertosuomalaiselle kokonaisen ja kaikenkattavan kuvan vähemmistöistä sen paremmin kuin mistään muustakaan. Sen sijaan ihanteellisessa maailmassa keskivertosuomalainen lakkaisi olemasta niin hiton kiinnostunut minun, sinun ja Kari S. Tikan seksielämästä ja alkaisi pitää parempaa huolta omastaan. Sitä odotellessa pitää ehkä vain tyytyä siihen laihaan lohtuun, että Kari S. Tikan turhan ja väkivaltaisen kuoleman myötä yksi vähemmistö sai sentään taas yhdet kasvot mediassa. Niiden poliittisessa korrektiudessa saattaa olla puutteensa (vaikka minusta hyvä niin), mutta jos se keskivertosuomalainen tästä lähtien homoa ajatellessaan muistaa ensimmäisenä Kari S. Tikan, niin huonomminkin voisi olla.