Minä suojelen sinua kaikelta

Kuva: www.un.org

Saan perhekeskustelusta näppyjä. Keskustelun siirtyminen perheeseen antaa tekosyyn lopettaa ajatteleminen, kaivaa kaikki pimeimmät ennakkoluulonsa ja vainoharhansa kaapista ja löydä niillä estoitta keskustelukumppania. Ilman suurempaa pelkoa oikeusseuraamuksista. Se on mahdollista, koska kun puhutaan perheestä, puhutaan Arvoista.

Kuuntelin juuri, kun a-talkissa Hanna Markkula-Kivisilta (Pelastakaa lapset ry) selitti pyörätuolissa istuvalle miehelle, että hänelle ei voi antaa adoptiolasta, koska lapset traumatisoituvat niin herkästi, eikä adoptiolasta saa altistaa sellaiselle ”kaksinkertaiselle erityisyydelle” jonka liikuntavammainen vanhempi aiheuttaa. Lapset kun ovat tietyssä iässä kovin herkkiä erilaisuudelle, ja saattavat joutua kiusatuksi koulussa. Hanna hei, mitäs jos mies olisikin ollut vaikka pohjoisafrikkalainen? Puhevikainen? Lättäjalkainen? Ruma? Lihava? Sinkku? Ai niin, sinkkuhan kyllä saa adoptoida. Ja pyörätuolimiehellähän siis oli henkilökohtainen avustaja, talo, kultainen noutaja ja terve vaimo. Jonka kannattaisi kyllä ilman muuta dumpata miehensä.

Totta kai adoptiossa tarkastellaan lapsen oikeuksia ja pyritään nimenomaan lapsen parhaaseen, ja se on oikein. Minua ei häiritse se, että asetetaan kriteerejä, seulotaan, arvioidaan, whatever. Sen sijaan minua etoo se, että kun lapsen parhaalla ei enää ole mitään tekemistä asian kanssa, kun ihminen/organisaatio on vain yksinkertaisesti tehnyt virheen, hölmö ja väärässä, voi silti pelastautua vetämällä esiin ”lapsen etu” -kortin. Siinäkin tapauksessa ettei tunnistaisi lapsen etua vaikka se purisi perseeseen.

Millä tahansa ”kovalla” alalla edellä kuvatun kaltaisen toivottoman pupun suoltamisesta joutuisi joko naurunalaiseksi tai oikeuteen. Vai onko joku teistä kuullut jonkun vastustavan henkilön x nimittämistä vaikkapa valtiovarainministeriön kirstunvuolentaosaston varayliperäpäätarkastajaksi sillä perusteella, että hän istuu pyörätuolissa, ja pyörätuolipotilaan näkeminen saattaisi traumatisoida asiakkaita ja työtovereita?

Arvot, kuten tulitikut, pitäisi kieltää lailla jokaiselta, joka ei pysty todistetusti saamaan aikaan loogisia ajatuksenkulkuja vähintään viidentoista minuutin ajan päivittäin. Tiedän toki, että näin tiukka rajaus asettaisi itsenikin vaaravyöhykkeelle, mutta katson uhrauksen olevan pieni saavutettavaan hyötyyn nähden.

Teemaan liittyen vanha mutta yhäti ajankohtainen uutispläjäys.