Aktiiviset osallistujat ja kaupunkisuunnittelu

Eilen osallistuin Megapolis 2023-tapahtuman osana olleeseen Wikisuunnitteluharjoitukseen. Suunnittelimme ryhmissä kortteleita Hernesaareen puupalikoista, legoista ja huovanpaloista.

Hauska huomio oli, että yksikään ryhmä ei suunnitellut niinkään kaupunginosaa kuin ympäristöjä. Suunnitelmista puuttuivat kauniisti kaartuvat kadut ja esteettisen muotoiset korttelit, jotka näyttävät hyvältä ilmakuvissa ja joita kaupunkisuunnittelijoiden tekemistä suunnitelmista aina löytyy. Ihmiset keskittyivät niihin asioihin, joita he pitävät tärkeänä asuinympäristössään.

Syntyi orgaanisen näköisiä jokaiselle-jotakin-kortteleita, jotka eivät niinkään näyttäneet jonkun suunnittelemilta kuin paikalle versoneilta. Syntyi pieniä aukioita kahviloineen ja kirjastoineen, bulevardeja ja hiekkarantoja, kattoterasseja ja sisäpihoja. Paikkoja, joissa ihmiset voivat oleskella ja kohdata sattumalta naapureita ja tuttuja.

Menetelmä näytti hienosti ne hyvät puolet, joita löytyy siitä, että ihmiset pääsevät itse suunnittelemaan ympäristöään. Siitä tulee asukkaidensa näköinen, ja siten ehkä todennäköisemmin sellainen, missä he viihtyvät.

Rehellisyyden nimissä harjoitus toi hyvin esiin myös menetelmän heikkoudet. Sekä yleisö että ryhmäläiset olivat isoksi osaksi tuttuja naamoja. Vaikka kansalaisjärjestöjen ja asukasyhdistysten kuulemisen sekä wikisuunnittelun kaltaisten menetelmien soisi muodostavan nykyistä suuremman osan sekä kaupunkisuunnitteluun että päätöksentekoprosesseihin yleensä, täytyy muistaa niiden rajoitukset.

Suorassa vaikuttamisessa on ylipäänsä se vika, että samat ihmiset ovat aktiivisia joka paikassa, ja vaikka yhdistyksiä on paljon, ihmisiä niissä on yhteensä yllättävän vähän. Suuri osa kuntalaisista ei ole aktiivisia missään kansalaisjärjestötoiminnassa. Asukkaiden osallistamisessa tämä on hyvä muistaa. Lähidemokratia vahvistuu, kun saamme päätöksiin mukaan entistä useampien kaupunkilaisten mielipiteet; ei niin, että samojen aktiivien kannat kuullaan entistä useampaan otteeseen.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Jumituin äsken katselemaan MTV 3:n chattia, kun nukutin lasta, ja kaukosäädin oli ah, niin lähellä, mutta niin kaukana. Maailman kammottavin déjà vu: Paitsi että Kauhajoen surmien tekijällä oli sama tekotapa, oli ihmisillä näköjään ihan samat kommentit, selitysyritykset ja syytökset kuin Jokelan surmassa. Voi kun maailma olisikin niin yksinkertainen kuin minä se näissä chattiviesteissä näyttäytyy.

Toisaalta tämä toisto säästää minut siltä, että kokisin painetta keksiä jotain uutta ja omaperäistä sanottavaa Kauhajoen surmista, tai katsoisin asiakseni käyttää tilaisuutta hyväkseni lobatakseni rahaa jollekin hyvälle asialle, vaikkapa pelastushelikopterille, kuten teki Tampereen yliopistosairaalan ensihoitoyksikön johtava lääkäri eilen uutisissa.

Sen sijaan ohjaan teidät Jokela-postaukseni pariin ja menen itse olemaan rauhassa sijoiltani. Ahistaa.

Mikä tonttivuokrissa oikeasti mättää

Tontinvuokraajat-niminen kansanliike lähetti kyselyn kunnallisvaaliehdokkaille koskien kantaa kaupungin suunnittelemiin tonttivuokran tarkistuksiin niissä taloyhtiöissä, joiden viidenkymmenen vuoden vuokrasopimus kaupungin kanssa on nyt umpeutumassa. Saatteessa ilmoitettiin, että jollei vastaa kyselyyn, liike katsoo ettei ehdokas pidä asiaa tärkeänä tai kannattaa vuokrien nostoa.

Pidän tärkeänä, ja kannatan.

Vuokrasopimuksen 50-luvulla solmineet taloyhtiöt ovat koko tämän ajan maksaneet lähinnä nimellistä tonttivuokraa. Esimerkiksi myöhemmin rakennettujen Merirastilan ja Kontulan asukkaat ovat aina maksaneet huomattavasti korkeampia maavuokria. Tästä en ole kuullut kenenkään älähtävän, vaikka äkkiseltään saattaisi pitää omituisena, että tonttia Kontulassa on pidetty arvokkaampana kuin vaikkapa Herttoniemessä. Järjestelyn moraalinen oikeutus on ollut siinä, että kaikki ovat tienneet, että vuokria tarkistetaan määräajoin. Tässä valossa sopivasti juuri nyt virinnyt äkillinen huoli tonttivuokrista haiseekin pahasti siltä, että vanhempien asuinalueiden hyvinvoiva keskiluokka yrittää muuttaa pelisääntöjä nyt, kun tarkistuksen aika on tullut ja vapaamatkustelun vuodet ovat ohi.

On totta, että tonttivuokrasysteemissä on paljonkin parantamisen varaa. Viidenkymmenen vuoden sopimukset ovat ensinnäkin aivan liian pitkiä. Jos tarkistukset vuokriin tehtäisiin vaikkapa viiden vuoden välein, ei tarkistuksesta tulisi nykyisenkaltaisia arpajaisia sen suhteen, millainen markkinatilanne tarkistushetkellä sattuu olemaan. Mahdolliset yli- ja aliarvioinnit korjaantuisivat seuraavalla kierroksella. Kaupungin asettama neljän prosentin tuotto-odotus ei minusta sinänsä vaikuta mitenkään kohtuuttomalta, mutta mikäli halutaan tukea asumista Helsingissä alentamalla tuotto-odotuksia, se on poliittinen päätös. Helsingin asuntotilanteen tietäen vuokralla asuja ei kylläkään alennusta vuokrassaan näkisi, eikä tonttivuokra muodosta korotettunakaan niin suurta osaa asumiskustannuksista, että se vaikuttaisi omistusasumisen houkuttelevuuteen sitä tai tätä. Parempiakin keinoja löytynee.

Olisi muuten hauska selvittää, miten toimisi tonttivuokrien sitominen asuinalueen väestö- tai asuntorakenteeseen. Vaikkapa niin, että paljon sosiaalista asuntotuotantoa merkitsisi matalia tonttivuokra ja vastaavasti alueilla, joilla ei tarvitse katsella köyhäilyä, olisi vähän korkeammat vuokrat. Saisipahan asunnonomistajakin varsin konkreettista iloa siitä sosiaalisesta monimuotoisuudesta.

Potemkinin matematiikkaa

UPD on parhaiden puoluelehtiperinteiden mukaisesti harrastanut taas ns. luovaa journalismia. Siinä määrin, että aamiaispöytämme innostui kirjoittamaan oikein vastineen. Eivät ole toistaiseksi julkaisseet, joten pistänpä tänne luettavaksi. Ettei unohdu, ja mene täysin hukkaan hyvä vinoilu.

Uutispäivä Demari uutisoi 2.9.2008, että porvarihallituksen kaudella kehitysyhteistyömäärärahojen kasvu on hiipunut. Pia Viitanen ja Kimmo Kiljunen selittivät asiaa sillä, että porvari ei välitä köyhistä. Ongelmalliseksi analyysin tekee se, että kehitysyhteistyömäärärahat kasvavat nopeammin kuin edellisellä hallituskaudella sekä absoluuttisesti että suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tämän näkee helposti uutisen yhteydessä olleesta kuvaajasta.

Vanhasen I:n kaudella kehymäärärahat lisääntyivät vuodesta 2003 vuoteen 2007 keskimäärin 48 miljoonaa euroa vuodessa. Vanhasen II hallituksen aikana vuosina 2008–2009 ne ovat lisääntyneet keskimäärin 82 miljoonaa vuodessa. Viime hallituksen aikana määrärahojen osuus BKT:sta nousi 0,06 prosenttiyksiköllä 0,34 prosentista 0,40 prosenttiin. Porvarihallituksen aikana sama nousu on saavutettu kahdessa vuodessa.

Kriittinen Uutispäivän lukija voisi kuvitella, että yhteiskunnassa kaikki menee uuden hallituksen aikana erinomaisesti, kun kritiikissä joudutaan turvautumaan lukujen tahalliseen väärinymmärtämiseen. Laskutaidon ei pitäisi olla kiinni siitä, onko hallituksessa vai oppositiossa.

Saija Jokela
Aleksi Henttonen
Helsinki

Suoraa vai väärää demokratiaa?

Suoran ja edustuksellisen demokratian suhde on hankala kysymys. Suoran demokratian lisääminen on sinänsä hyvä ajatus, mutta käytännön toteutuksessa törmätään aina ongelmiin. Yksi ongelma on, että kun puhutaan suorasta demokratiasta, aletaan nopeasti puhua myös kansalaisjärjestöistä ja kaupunginosayhdistyksistä. Molemmat ovat usein muutaman aktiivin keskenään pyörittämiä puljuja, jotka eivät – huolimatta muista hyvistä ominaisuuksistaan - ole demokratiaa nähneetkään, eivätkä siten mitenkään automaattisesti edusta niitä ihmisiä, joita väittävät edustavansa.

Toinen ongelma on aika. Kenelläkään ei ole aikaa perehtyä joka ikiseen kysymykseen, joka yhteiskunnassa tulee vastaan. Äänestäjän näkökulmasta edustuksellisen demokratian juju on siinä, että se vapauttaa hänet miettimästä iltakaudet sijoituspaikkoja tuulivoimapuistoille tai verotuksen painopisteiden muutosten vaikutuksia yksinhuoltajaperheisiin, jos hän mieluummin menee pelaamaan sulkapalloa. Ihmisiä pitää vaatia päättämään ainoastaan asioista, jotka heitä koskettavat ja joihin he ovat perehtyneet. Toisaalta, näistä asioista heillä pitää olla oikeus sanoa sanansa. Tasapainopisteen määrittäminen ei ole helppoa.

Pekka Wahlstedt arvosteli eilisaamun UPD:ssa Hanna Kuuselan ja Mika Rönkön toimittaman kirjan Puolueiden kriisi. Viitaten kirjan suoran demokratian puolustukseen Wahlstedt kirjoitti:

”Harva taitaa muistaa, että demokratia syntyi ja eli Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa juuri sen vuoksi, että asioista pystyttiin keskustelemaan ja päättämään arkisilla näyttämöillä, kuten kaduilla ja toreilla.”

Wahlstedt osuu tavallaan oikeaan. Täsmällisessä muodossa virke kuuluisi:

”Harva taitaa muistaa, että demokratia syntyi ja eli Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa juuri sen vuoksi, että pienellä vapaiden miesten vähemmistöllä oli aikaa keskustella ja päättää asioista arkisilla näyttämöillä, kuten kaduilla ja toreilla, koska orjat tekivät työt, eikä maahanmuuttajilta tai naisilta kysytty.”

PS.

Lisää inspiroivia kirja-arvosteluja: Tämän aamun UPD:ssa Wahlstedt arvostelee Tere Vadenin kirjan Linkolan ajamana (Like 2008), ja lopettaa kirjoituksensa:

”Todellinen demokratia elää ja nousee riistotaloutta riistotaloutta vastustavista kansalaisliikkeistä ja muista ruohonjuuritason toimijoista Tällaisesta demokratiasta Linkolallakaan tuskin on mitään pahaa sanottavanaan.”

Tuon perusteella voisi pitää hyvänä nyrkkisääntönä, että kun demokratian eteen joudutaan laittamaan jokin etuliite, puhutaan jo jostain muusta kuin demokratiasta. Vrt. kansandemokratia. Ehkä siksi Linkolakin hyväksyisi.