Eilen osallistuin Megapolis 2023-tapahtuman osana olleeseen Wikisuunnitteluharjoitukseen. Suunnittelimme ryhmissä kortteleita Hernesaareen puupalikoista, legoista ja huovanpaloista.
Hauska huomio oli, että yksikään ryhmä ei suunnitellut niinkään kaupunginosaa kuin ympäristöjä. Suunnitelmista puuttuivat kauniisti kaartuvat kadut ja esteettisen muotoiset korttelit, jotka näyttävät hyvältä ilmakuvissa ja joita kaupunkisuunnittelijoiden tekemistä suunnitelmista aina löytyy. Ihmiset keskittyivät niihin asioihin, joita he pitävät tärkeänä asuinympäristössään.
Syntyi orgaanisen näköisiä jokaiselle-jotakin-kortteleita, jotka eivät niinkään näyttäneet jonkun suunnittelemilta kuin paikalle versoneilta. Syntyi pieniä aukioita kahviloineen ja kirjastoineen, bulevardeja ja hiekkarantoja, kattoterasseja ja sisäpihoja. Paikkoja, joissa ihmiset voivat oleskella ja kohdata sattumalta naapureita ja tuttuja.
Menetelmä näytti hienosti ne hyvät puolet, joita löytyy siitä, että ihmiset pääsevät itse suunnittelemaan ympäristöään. Siitä tulee asukkaidensa näköinen, ja siten ehkä todennäköisemmin sellainen, missä he viihtyvät.
Rehellisyyden nimissä harjoitus toi hyvin esiin myös menetelmän heikkoudet. Sekä yleisö että ryhmäläiset olivat isoksi osaksi tuttuja naamoja. Vaikka kansalaisjärjestöjen ja asukasyhdistysten kuulemisen sekä wikisuunnittelun kaltaisten menetelmien soisi muodostavan nykyistä suuremman osan sekä kaupunkisuunnitteluun että päätöksentekoprosesseihin yleensä, täytyy muistaa niiden rajoitukset.
Suorassa vaikuttamisessa on ylipäänsä se vika, että samat ihmiset ovat aktiivisia joka paikassa, ja vaikka yhdistyksiä on paljon, ihmisiä niissä on yhteensä yllättävän vähän. Suuri osa kuntalaisista ei ole aktiivisia missään kansalaisjärjestötoiminnassa. Asukkaiden osallistamisessa tämä on hyvä muistaa. Lähidemokratia vahvistuu, kun saamme päätöksiin mukaan entistä useampien kaupunkilaisten mielipiteet; ei niin, että samojen aktiivien kannat kuullaan entistä useampaan otteeseen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti