Kiitos

Henkilökohtainen äänisaaliini kuntavaaleissa oli 146 ääntä. Tällä budjetilla, näissä vaaleissa ja ensikertalaisena voisi olla ihan tyytyväinenkin. Kampanjaa on ollut hauska tehdä. Minulla on ollut ilo tavata monta mielenkiintoista ihmistä ja käydä monta mielenkiintoista keskustelua.

Kiitos teille kaikille, joiden kanssa olen saanut kampanjaa tehdä. Erityisesti haluan kiittää teitä, jotka olette halunneet antaa minulle äänenne. Tällä kertaa ei paikkaa irronnut, mutta asioiden edistäminen jatkuu.

Hesarin 10 hyvää syytä äänestää

Helsingin Sanomat listasi tänään syitä astella uurnille. Hyvä niin. Kuntavaalit ovat ne vaalit, joissa on pelissä kaikkein eniten jokapäiväistä arkea koskevia asioita. Jos joissakin vaaleissa kannattaa vaivautua uurnille, niin juuri näissä. Seuraavassa omat mielipiteeni hesarin tärkeinä pitämistä teemoista:

1) Helsingin seutu kaipaa vuokra-asuntoja.
Kyllä. Vuokra-asunnoissa asujat ovat tyypillisesti pienituloisia, ja heidänkin pitää mahtua asumaan Helsingissä. Lisäksi vuokra-asuminen saisi muutenkin yleistyä. Se on joustavampi asumismuoto kuin omistusasuminen, ja vähäriskisempi, kuten äskettäiset esimerkit Suomesta ja maailmalta osoittavat.

2) Kyllä vai ei ruuhkamaksuille?
Kyllä. Ruuhkamaksuilla voidaan yhdistää ympäristön ja autoilijan edut, puhtaampi ilma ja sujuvampi liikenne.

3) Koti jokaiselle asunnottomalle
Kyllä. Asunnottomille pitää rakentaa asuntoja eri puolille kaupunkia, myös Töölöön. Ja mikä ettei Kruununhakaankin, jos sopiva paikka löytyisi. Jos on valmis elämään yhteiskunnassa, jossa on syrjäytymistä, täytyy olla valmis asumaan asuntolan vieressä. Suuriin ongelmiin joudutaan jos kaikki ongelmatapaukset kootaan samoille alueille, kuten erilaiset asuntolavastustajat usein vaativat.

4) Terveyskeskuksiin ei riitä lääkäreitä
Lääkäreillä on Helsingissä liikaa töitä, koska heitä on liian vähän. Terveyskeskustyötä ei kuitenkaan saada mielekkäämmäksi vähentämällä työtä, koska potilaatkin pitäisi voida hoitaa. Lääkäreillä pitäisi olla terveyskeskuksissakin mahdollisuudet erikoistua tiettyihin sairauksiin tai väestöryhmiin. Näin terveyskeskustyön mielekkyyttä lääkäreille voitaisiin lisätä ja pitää huolta hoidon määrästä.

5) Halvempaa joukkoliikennettä
Kyllä.

6) Enemmän rahaa lastenhoitoon kotona?
Ehdottomasti ei. Lasten kotihoitoa on Suomessa tuettu niin paljon, että olemme käytännössä eteläeurooppalainen kotiäitiyhteiskunta. Jopa perinteisesti kotihoitoon uskoneessa Saksassa on selvästi vähemmän kotiäitejä kuin meillä.
Minusta on kohtuutonta leimata töissä käyvät huonoiksi äideiksi ja isiksi ja yrittää ajaa vanhemmat (käytännössä äidit) kotiin hoitamaan lapsia. Ikävintä on, että ensin vaaditaan kaikille valinnanvapautta ja sen jälkeen sanotaan, että päivähoidossa lapsi kärsii.

7) Keskustakirjasto Töölönlahdelle?
Ei. Keskustakirjasto Postitaloon. Keskustakirjaston pitää olla ihmisvirtojen leikkauspisteessä. Töölönlahtikin on vähän syrjässä. Nykyinen pääkirjasto Pasilassa kärsii samasta ongelmasta. Pasila on kyllä kätevä paikka, mutta kirjasto on siellä liian syrjässä. Samoin kävisi, jos kirjasto tulisi Töölönlahdelle.

8) Laillinen paikka graffiteille?
Kyllä. Samalla tarvitaan vähintään nykyiset rangaistukset kaikkialla muualla tapahtuvasta töhrimisestä. Ja jos laillinen paikka lisää muualla tapahtuvaa töhrimistä, siitä pitää luopua.

Parhaimmillaan graffitit ovat todella hienoja. Silti: Muiden autolla ei saa ajaa ilman lupaa eikä muiden eväitä syödä ilman lupaa. Ei muiden seiniä, autoja tai naamavärkkejäkään saa maalata ilman lupaa.

9) Paljonko rahaa liikuntapaikoille?
Liikuntapaikkojen rahoituksen pitäisi pysyä jossakin kohtuudessa. Samalla pitäisi katsoa mihin liikuntaan panostetaan. Nyt suurimmat rahat menevät miesten suosimiin joukkuelajeihin kun taas naisten suosimia liikuntamuotoja tarjotaan lähinnä kaupallisten palvelutarjoajien toimesta. Tämä tuskin on kohtuullista.

10) Pääkaupunkiseudun kaupungit yhteen?
Kyllä. Pääkaupunkiseutu muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden joka tapauksessa. Ei sellaista kokonaisuutta pidä hallinnoida pieninä palasina. Liikennettä, asuntotuotantoa tai kouluverkkoa ei voida suunnitella kunnolla vain osalle yhtenäisestä kokonaisuudesta. Nykyisin vasen käsi ja oikea käsi teeskentelevät, etteivät kuulu samaan kehoon, ja vetävät yhtä köyttä eri suuntiin.

Lyömäaseiden evoluutio: Nuija, kirves, lapsen paras

Taannoinen kirjoitukseni Kotiäitiyhteiskunta sohaisi melkoiseen arvokeskustelun muurahaisperään. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää. Lapsiin liittyvät kysymykset ovat yhteiskunnassamme niitä, joista keskustelu on helposti aika tunnepohjaista. Koska tälläkin kertaa syntynyt keskustelu velloi kiitettävästi, mutta sisälsi runsaasti tahallisia ja tahattomia väärinkäsityksiä, katsoin tarpeelliseksi vetää omia pointtejani vähän yhteen:

Toisin kuin jotkut Uuden Suomen puolella blogiani kommentoineet ovat olettaneet, en edelleenkään pyri kieltämään lasten hoitamista kotona. Joissain olosuhteissa on varmasti hyvä vaihtoehto hoitaa lapset kotona jonkin aikaa. Olen silti tuonut esille sen, ettei ole olemassa näyttöä siitä, että kotihoito olisi automaattisesti ”lapsen parhaaksi”. Sen sijaan on näyttöä siitä, että pitkät kotihoitojaksot huonontavat naisten työllistymistä ja huonontavat lasten pääsyä varhaiskasvatuspalveluihin. Eli: Kotona voi olla mukavaa, mutta valmiudet kohdata kodin ulkopuolinen maailma tahtovat kärsiä.

Olen myös mielestäni käydyssä keskustelussa ihan pätevästi osoittanut, että lasten kotihoitoon kaadetaan jo nyt huomattavasti enemmän rahaa lasta kohden kuin lasten päivähoitoon. Silti perheelle päätyvä rahasumma on pieni. Kotihoidontuen nostaminen tasolle, joka ei enää olisi perheelle taloudellinen uhraus, tulisi yhteiskunnalle niin kalliiksi, että edes Kokoomus ei uskalla kalastella ääniä sen tyyppisellä populismilla.

Olenkin peräänkuuluttanut sellaisia tapoja lisätä perheiden mahdollisuutta valita enemmän aikaa toistensa kanssa, jotka eivät käy taloudellisesti ylivoimaiseksi sen paremmin perheelle kuin yhteiskunnallekaan, ja joissa vaihtoehtojakin olisi käytettävissä useampi kuin kaksi. Minulle kun perheen aika toisilleen ei tarkoita sitä, että toinen viettää kaiken aikansa kotona, ja toinen raataa pitkää päivää kattaakseen syntyneen aukon tuloissa. Miksei voitaisi esimerkiksi tukea sitä, että kahden vanhemman perheessä molemmat vanhemmat tekisivät lyhyempää työpäivää?

Jos päästämme päivähoidon laadun laskemaan tasolle, jossa - toisin kuin onneksi vielä - päivähoito ei enää oikeasti ole lapsen edun mukaista, ja pumppaamme rahaa kotihoitoon, se ei ole perheiden valinnanvapauden lisäämistä. Päinvastoin. Silloin pistämme perheet selkä seinää vasten: Joko toinen teistä jää kotiin, tai lapsi kärsii.

Eikä sellaista vanhempaa hevin löydy, joka näkisi siinä tilanteessa vapauden valita.

Naiset kotiin ja rahat pois hyvätuloisilta

Vaalikeskusteluissa on kovasti kritisoitu SDP:n vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta. Kritiikki on tullut pitkälti poliittisen kentän oikealta laidalta. Minusta tämä on hämmästyttävää.

Suomen palkkaverotus on varsin voimakkaasti progressiivista. Tämän lisäksi kansalaiset maksavat vielä progressiivisia maksuja. Mitä paremmin tienaat, sitä kalliimpaa päivähoitosi on. Tämän tuplaprogression purkaminen on keskeistä, jos haluamme purkaa kannustinloukut ja tehdä työnteosta aina kannattavaa.

Tuplaprogressio voidaan purkaa kahdella tavalla:

1) laittamalla kaikille sama maksu tai

2) poistamalla maksut.

Kaikille ei voida laittaa samaa maksua, ellei maksu ole niin alhainen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Käytännössä ainoa tapa purkaa tuplaprogressiota onkin päivähoidon tekeminen maksuttomaksi peruskoulun tapaan.

Jostakin ihmeen syystä ne tyypit, jotka väittävät kannattavansa sitä, että työnteko kannattaa aina, vastustavat tuplaprogression purkamista. Tämä on ymmärrettävää, jos tavoitteena ei olekaan se, että työnteko kannattaa aina, vaan että se kannattaa joillekin. Esimerkiksi naisen paikka voisi olla kotona lasten kanssa. Tällöin voisi vaatia myös kotihoidontuen lisäämistä, sehän vähentää naisten työssäkäyntiä.

Ai niin…

My bad.

Koulujen välisistä eroista

PISA-tulosten jälkeen suomalaisen peruskoulun erinomaisuudesta on tullut kaikkialla vastaan tuleva mantra. Suomalaisen koulun korkeaan laatuun vannovat monet niistäkin, jotka vielä hiljan valittivat peruskoulun tasapäistävän oppilaansa.

Hyvien PISA-tulosten varjoon jäävät kuitenkin koulujen väliset erot oppimistuloksissa. Erityisesti Helsingissä koulujen välillä on suuria eroja siinä, millaisilla tuloksilla oppilaat päättävät peruskoulu-uransa ja pyrkivät lukioon tai ammatillisiin opintoihin. Meillä on oppimistuloksilla mitattuna Suomen parhaat ja Suomen heikoimmat koulut.

Erot koulujen tuloksissa eivät kuitenkaan johdu kouluista, vaan niiden toimintaympäristöstä. Oppilaiden tausta selittää jopa 85 % koulujen välisistä oppimistuloseroista. Väestön koulutustasolla, maahanmuuttajien osuudella ja sosiaalisen asumisen määrällä koulun sijaintialueella voidaan selittää jopa 70 % eroista.

Huonompia oppimistuloksia saavat koulut eivät siis saa huonompia tuloksia koska ne ovat huonompia kouluja, vaan koska niiden tehtävä on haastavampi. Näissä kouluissa oppilaat tarvitsisivat koululta keskimääräistä enemmän tukea, eikä koulu ei pysty vastaamaan tähän haasteeseen ja tarjoamaan oppilaille muuten puuttuvaa tukea koulunkäyntiin.

Lähes kaikessa toiminnassa osataan sen rahoituksessa huomioida tehtävän vaikeus. On kalliimpaa rakentaa suolle kuin peruskalliolle ja kalliimpaa hoitaa reumaa kuin flunssaa. Samaa periaatetta pitäisi soveltaa kouluihinkin.

Niin kauan kuin kouluja rahoitetaan ikään kuin kaikki oppilaat olisivat samanlaisia ja tarvitsisivat samoja asioita, jätetään koululta enemmän tukea tarvitsevat oppilaat, perheet ja alueet oman onnensa nojaan. Niin ei saa tehdä.

Niiden koulujen, joiden tehtäväkenttä on haastavampi, tulisi saada enemmän resursseja kuin vähemmän haastavassa tilanteessa olevien koulujen. Tämä ei tarkoita ”heikkojen” koulujen valikoimista ja erillistä ”positiivista diskriminaatiota” vaan mallia, jossa koulun saama rahoitus heijastaa sen oppilaspohjan tuomia haasteita.

PS Aiheesta tuli juuri myös Sorsa säätiön tiivis katsaus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Nurmijärvi here I come

Kotiuduimme juuri takaisin Helsinkiin Sipoosta, jossa olimme pari viikkoa väliaikaismajoituksessa putkiremppaa paossa. Mukavaa oli, ei siinä mitään. Mummo piti hyvää huolta lapsenlapsestaan, ja siinä sivussa myös lapsen vanhemmista. Reissu toimi kuitenkin myös hyvänä muistutuksena siitä, kuinka paljon ympäröivät rakenteet ja palvelut ohjaavat ihmisen toimintaa.

Kun julkinen liikenne kulkee harvoin, eikä ole matalalattiabusseja, ei juuri tee mieli lähteä kaupunkiin lastenvaunujen kanssa. Otetaan siis auto. Koska on päätetty lähteä liikkeelle autolla, pitää löytää parkkipaikka. Siispä ostoksille Itäkeskukseen, keskustassa on niin tuskaista pyöriä. Jos kuitenkin metrolla piipahtamaan keskustaan? Äh, mennään autolla, kai se parkkipaikka jostain löytyy, vauvan kamat on hankalat raahata kun ei ole niitä vaunujakaan mukana. Ja katso: tuossa tuokiossa ekologisehkosti elelevä, lähikauppoja suosiva, autoton urbaanieläjä on muuttunut joka paikkaan autolla pörrääväksi, kauppakeskuksissa asioivaksi nurmijärviöksi. Onneksi edes anoppi pitää rotia ja tarjoaa sitkeästi kimppakyytivaihtoehtoa.

Vietettyäni pari viikkoa katsellen, kun ekologinen omatuntoni ja mukavuudenhaluni kinaavat keskenään, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että ekologisesta vaihtoehdosta pitää tehdä ihmisille se helppo ja mukava vaihtoehto. Jos joka kerta pitää erikseen päättää olla Hyvä Ihminen, minä ainakin lipsun.

Siis: Tiivistä kaupunkirakennetta, toimivaa joukkoliikennettä, pyörätelineitä ja työsuhdekuukausilippuja.

Ja keskustassa parkkeeraaminen, se on ihan liian halpaa.

Puolueiden välisistä eroista

Olin perjantaina Ylen Aikaisen Tulokkaat-sarjan keskustelussa, jossa on vastakkain kaksi ensimmäistä kertaa mukana olevaa kuntavaaliehdokasta (ilmestyy maanantain aikana kuunneltavaksi tänne). Minulle osui pariksi Vihreiden Risto Nyberg.

Ohjelmassa molempien ehdokkaiden piti nimetä kolme konkreettista asiaa, jotka he haluavat pistää kuntoon tulevalla valtuustokaudella. Minä nimesin tietenkin päivähoitopaikat, koulujen välisten oppimiserojen kiinni kuromisen ja kaupunginosien välisen eriytymiskehityksen pysäyttämisen. Nyberg halusi parantaa vanhusten ja vammaisten palvelujen saatavuutta, laajentaa metroa ja lisätä passiivitalojen rakentamista. Päädyimme molemmat kannattamaan toistemme tavoitteita.

Epäilen, että samoin olisi käynyt, oli puolueiden ja henkilöiden yhdistelmä tällaisessa keskustelussa melkeinpä mikä tahansa. Kuuntelija vetää siitä helposti sen johtopäätöksen, että puolueiden välillä ei ole eroa. Se ei ole totta, mutta edellä kuvatun kaltainen formaatti peittää kyllä erot aika tehokkaasti.

Ihan oikeasti, kuka nyt kynsin hampain vastustaa sitä, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus oppia, tai että vammaiset saavat tietoa niistä palveluista joihin he ovat oikeutettuja? Ei yhtään kukaan. Erot tulevat esiin, kun hyvät asiat pitää toteuttaa, ja se alkaa maksaa rahaa. Pätkä metrokiskoa vai lisää pyöräteitä? Enemmän tukiopetusta vai lisää sosiaalityöntekijöitä opastamaan vammaisia? Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun joudutaan leikkaamaan menoja. Mikä näistä kaikkien kannattamista hyvistä ja kauniista asioista lentää ehdokkaalla ensimmäisenä mappi ööhon?

Siksi kannattaa katsoa nimenomaan ehdokkaan omia vaaliteemoja ja toisaalta puolueiden vaaliohjelmien konkreettisia osia. Ne ovat asioita, joiden puolesta ehdokkaat ja puolueet oikeasti tappelevat, ja jotka vasta viimeisenä otetaan neuvottelupöydälle silvottavaksi. Se muu hyvä ja kaunis on viime kädessä myytävänä, jotta ehdokas saisi läpi sen, minkä takia hän politiikassa elää ja hengittää. Niin minulla kuin muillakin, jotka toimivat missään poliittisissa liikkeissä. Poikkeuksena tästä ovat ne, jotka muodostavat ikioman yhden hengen poliittisen liikkeen.

Toinen mahdollisuus saada erot esiin on kysyä ehdokkaalta suoraan, mistä hän aikoo kiskoa rahat hankkeisiinsa, jos veroja ei saa nostaa, ja jostain pitää rahoitus saada. Eikä kannata hyväksyä vastaukseksi, että hallinnosta. Ei semmoista elämästä irrallista ”hallintoa” ole olemassakaan, josta olisi supistamalla saatavissa määrättömästi fyrkkaa. Minä kannatan esimerkiksi ruuhkamaksuja ja parkki- ja pysäköintivirhemaksujen korottamista. Myös kiinteistöveron nostamista voisi harkita, ja kunhan päivähoito saadaan kuntoon, lasten kotihoidontuen Helsinki-lisän voisi poistaa. Nämä asiat kertovat minun arvoistani siinä kuin vaaliteematkin, mutta kukaan ei niitä koskaan ehdokkailta kysy.

Kysykää te.

Kenen puolella?

Näissäkin vaaleissa törmää hämmästyttävän usein kysymykseen siitä kannattaako kunnan ostaa palvelut ulkoa vai tuottaa ne itse. Se on sääli, koska kaikki tietävät, että kysymys on väärä. Palveluja ei lähtökohtaisesti kannata tuottaa virkamiestyönä kunnan toimesta eikä niitä kannata lähtökohtaisesti ostaa ulkoa. Ne kannattaa tuottaa mahdollisimman tehokkaasti, tekipä sen kunta itse tai yksityinen yritys.

Helppo ansa on kuvitella, että yksityinen sektori tuottaisi aina palvelut tehokkaammin kuin julkinen. Se tekee niin, jos meillä on toimivat markkinat, joilla kilpailu pitää hinnat kurissa ja pakottaa yritykset tehokkuuteen. Sellaiset markkinat on joidenkin palvelujen osalta Helsingissä. Kaukana maakunnissa on vaikeampaa. Muun väittäminen on täyttä tuubaa. Minusta ainoa ihmisryhmä joka on pelottavampi kuin se, joka tätä sokeaa markkinauskoa julistaa, on se, joka siihen ihan oikeasti uskoo.

Yhtä helppo ansa on kuvitella, että koska julkinen sektori tekee asioita hyvästä tahdosta eikä voitonpyynnistä, se tekee asiat hyvin. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole. Jotkut jopa kuvittelevat, että vasemmiston tehtävä olisi puolustaa kuntien työntekijöitä vastustamalla kilpailuttamista. Viimeisen kahdensadan vuoden suurimpia saavutuksia on kuitenkin se, että julkinen sektori toimii kansalaisten hyväksi. Se ei ole olemassa valtiopäämiehen, aateliston, virkamiesten tai minkään luokan etujen ajamiseksi.

Siksi ainoa merkittävä kriteeri, jolla julkisen sektorin pitää arvioida palvelujaan, on se, kuinka tehokkaasti palvelut tuotetaan. Käytetyillä resursseilla pitää saada mahdollisimman paljon mahdollisimman hyvää. Niin kauan kuin palvelujen tuottamisen tapa on itse tarkoitus ja perustuu ideologiaan eikä tarkoituksenmukaisuuteen, ei koskaan päästä kysymään oikeita kysymyksiä. Asioita ei uskalleta yrittää tehdä paremmin, jos ideologisiin poteroihin kaivautuminen estää virheiden tunnustamisen, niiden korjaamisesta puhumattakaan.

Leviticus ja journalismi

Hesari julkaisi tänään hiukan muokattuna seuraavan kirjoituksen:

Lapin Kansan ex-päätoimittaja kertoo (HS 3.10.2008), että julkilesbon
olisi vaikeaa toimia kyseisen lehden päätoimittajana. Mielenkiintoista
asiassa on se, että ex-päätoimittaja selvästi pitää oikeutettuna,
ettei julkilesboa valittaisi hommaan, jonka hoitamista
hankaloittaisivat alueen vanhoilliset ja ahdasmieliset asukkaat.
Olisihan päätoimittajan yksityiselämä yhteisön arvojen vastaista.

Varsin johdonmukaisesti suomalainen yhteiskunta on katsonut, että
maailmankuva, perustui se uskontoon tai ei, ei oikeuta syrjimistä.
Arvot, uskoi niihin kuinka lujasti hyvänsä, eivät anna oikeutta hylätä
lakia ja oikeutta. Minusta tämä on ollut hyvä lähestymistapa.
Hämmästyttävän tiukassa kuitenkin näyttää istuvan uskomus, että
yhteisöllä on oikeus rajoittaa jäsentensä toimintaa lainsäädännön
ylitse ja ohitse.

Ei ole harvinaista kuulla mielipiteitä, joissa kyseenalaistetaan
joidenkin maahanmuuttajaryhmien tapojen yhteensopivuus länsimaisen
kulttuurin ja suomalaisen, maallisen oikeusvaltion kanssa. Nyt onkin
hyvä aika katsoa peiliin. Onko niin, että hyväksymme kyllä Suomessa
kivikautiset ennakkoluulot, kunhan ne ovat meidän?

Saija Jokela
HLBT-yhdistys Pinkkiruusun hallituksen jäsen
Helsinki