Puolueiden välisistä eroista

Olin perjantaina Ylen Aikaisen Tulokkaat-sarjan keskustelussa, jossa on vastakkain kaksi ensimmäistä kertaa mukana olevaa kuntavaaliehdokasta (ilmestyy maanantain aikana kuunneltavaksi tänne). Minulle osui pariksi Vihreiden Risto Nyberg.

Ohjelmassa molempien ehdokkaiden piti nimetä kolme konkreettista asiaa, jotka he haluavat pistää kuntoon tulevalla valtuustokaudella. Minä nimesin tietenkin päivähoitopaikat, koulujen välisten oppimiserojen kiinni kuromisen ja kaupunginosien välisen eriytymiskehityksen pysäyttämisen. Nyberg halusi parantaa vanhusten ja vammaisten palvelujen saatavuutta, laajentaa metroa ja lisätä passiivitalojen rakentamista. Päädyimme molemmat kannattamaan toistemme tavoitteita.

Epäilen, että samoin olisi käynyt, oli puolueiden ja henkilöiden yhdistelmä tällaisessa keskustelussa melkeinpä mikä tahansa. Kuuntelija vetää siitä helposti sen johtopäätöksen, että puolueiden välillä ei ole eroa. Se ei ole totta, mutta edellä kuvatun kaltainen formaatti peittää kyllä erot aika tehokkaasti.

Ihan oikeasti, kuka nyt kynsin hampain vastustaa sitä, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus oppia, tai että vammaiset saavat tietoa niistä palveluista joihin he ovat oikeutettuja? Ei yhtään kukaan. Erot tulevat esiin, kun hyvät asiat pitää toteuttaa, ja se alkaa maksaa rahaa. Pätkä metrokiskoa vai lisää pyöräteitä? Enemmän tukiopetusta vai lisää sosiaalityöntekijöitä opastamaan vammaisia? Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun joudutaan leikkaamaan menoja. Mikä näistä kaikkien kannattamista hyvistä ja kauniista asioista lentää ehdokkaalla ensimmäisenä mappi ööhon?

Siksi kannattaa katsoa nimenomaan ehdokkaan omia vaaliteemoja ja toisaalta puolueiden vaaliohjelmien konkreettisia osia. Ne ovat asioita, joiden puolesta ehdokkaat ja puolueet oikeasti tappelevat, ja jotka vasta viimeisenä otetaan neuvottelupöydälle silvottavaksi. Se muu hyvä ja kaunis on viime kädessä myytävänä, jotta ehdokas saisi läpi sen, minkä takia hän politiikassa elää ja hengittää. Niin minulla kuin muillakin, jotka toimivat missään poliittisissa liikkeissä. Poikkeuksena tästä ovat ne, jotka muodostavat ikioman yhden hengen poliittisen liikkeen.

Toinen mahdollisuus saada erot esiin on kysyä ehdokkaalta suoraan, mistä hän aikoo kiskoa rahat hankkeisiinsa, jos veroja ei saa nostaa, ja jostain pitää rahoitus saada. Eikä kannata hyväksyä vastaukseksi, että hallinnosta. Ei semmoista elämästä irrallista ”hallintoa” ole olemassakaan, josta olisi supistamalla saatavissa määrättömästi fyrkkaa. Minä kannatan esimerkiksi ruuhkamaksuja ja parkki- ja pysäköintivirhemaksujen korottamista. Myös kiinteistöveron nostamista voisi harkita, ja kunhan päivähoito saadaan kuntoon, lasten kotihoidontuen Helsinki-lisän voisi poistaa. Nämä asiat kertovat minun arvoistani siinä kuin vaaliteematkin, mutta kukaan ei niitä koskaan ehdokkailta kysy.

Kysykää te.