Kuviteltuja yhteisöjä

Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluista vastaava apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen kommentoi aamun hesarissa pääkaupunkiseudun kaupunginosien elinaikaodotteiden reippaita eroja.

Ongelman ratkaisemiseksi Kokkonen peräänkuuluttaa uudenlaista yhteisöllisyyttä, jossa ihmiset huolehtisivat paremmin läheisistään.

Ei eka kierros, kun avaudun tästä, mutta kertauksen vuoksi: Kokkosen ajatus on ihan sitä vanhanlaista yhteisöllisyyttä. Siihen yhteisöllisyyteen sisältyy ongelma: Jotta yhteisöllisyydestä on ihmistä auttamaan, pitää ensin olla joku yhteisö.

Ei niillä ihmisillä ole -eikä ole ollut ennenkään - erityisempää hätää, joilla on olemassa läheisiä. Jotka asuvat lähellä. Ja joilla on oma elämä sen verran hanskassa, että niistä on huolehtimaan kenenkään muun hyvinvoinnista. Hätä on niillä, joita perhe ei pelasta, joita työelämä ei tarvitse, ja jotka eivät ole riittävän söpöjä kerätäkseen lahjoituksia hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

En minä näitä tämän maailman paulakokkosia (kok) pahoina pidä, hyväähän ne etupäässä tarkoittavat. Mutta jos oikeasti tarjoaa jonkinlaista välimerellistä suku-on-paras-mallia ratkaisuksi niihin ongelmiin, joihin hyvinvointivaltio on viime aikoina törmännyt, niin täytyy sanoa niin kuin entinen pomoni vajaasta kassasta: Muuten hyvä, mutta pirun huono. Siinä Kokkonen on ihan oikeassa, että jonkinlaiselle yhteisöllisyydelle olisi tilausta. Ei kylläkään sellaiselle, jossa huolehdittaisiin paremmin läheisistä, vaan sellaiselle, että oltaisiin henkisesti lähempänä niitä, joista huolehditaan. Mutta Esa ehti ensin, lukekaa sieltä.

Jokela on Jokela

Se, mitä tapahtui 7.11. Jokelan koulukeskuksessa oli äärettömän turhaa, julmaa ja traagista. Näkökulma, jonka varmaan jaan lähes kaikkien kanssa. Siinä suhteessa kaikki oleellinen lienee sanottu, eikä minullakaan siihen sen kummempaa lisättävää ole.

Jokela-uutisointia pari päivää seurattuani tekee tosin mieli lausua seuraavat kolme reunahuomautusta:

Olen kuullut ainakin kahdenkymmenen ihmisen sanovan, julkisesti ja yksityisissä keskusteluissa, että ei olisi uskonut tämmöistä Suomessa tapahtuvan. Maa, jossa ampuma-aseet eivät ole mitenkään kortilla, jossa juuri muutama vuosi sitten koulupoika otti ja räjäytti pommin kauppakeskuksessa, jossa yksi kotimaisista elokuvaklassikoista on Seitsemän surmanluotia, ja ei olisi uskonut? Miksi ihmeessä ei?

Joka ikinen poliitikko on kovasti ottanut osaa uhrien vanhempien suruun. Hyvä niin. He tarvitsevat varmasti kaiken mahdollisen tuen ja avun. Mutta olisiko se poliittinen itsemurha mainita myös tekijän vanhemmat? Poika heiltäkin meni, oman käden kautta vielä. Lisäksi he joutuvat elämään sen tiedon kanssa, että hän vei mennessään kahdeksan muuta. Jotkut ovat menneet niin pitkälle, että ovat peräänkuuluttaneet vanhempien vastuuta. Olisi pitänyt huomata, olisi pitänyt puuttua. Olisi varmasti pitänyt niin. Enemmistö syrjäänvetäytyvistä tai ääriliikkeiden kanssa flirttailevista nuorukaisista kuitenkin päätyy ihan tavallisiksi perheenisiksi. Nuoruus on rankkaa aikaa, ja vanhempien on varmasti yhtä vaikea erottaa todelliset vaaranmerkit kaiken murrosiän myllerryksen keskeltä kuin kenen tahansa muunkin. Sitä paitsi, yrittäkääpä puuttua täysi-ikäisen (18 v.) ihmisen tekemisiin, jos hän ei itse halua apua.

Kyselty on myös, miten tällaisiin tekoihin syyllistyvät saataisiin seulottua esiin, jotta heitä voitaisiin auttaa, ennenkuin asiat etenevät ruumiiden laskeskeluun asti. Jännä näkökulma. Päästäisiinkö helpommalla, jos vain yritettäisiin auttaa mukuloita ilman että alettaisiin pohtia, aikovatko ne tappaa jonkun vaiko vain jonakin päivänä juoda itsensä hiljaa hengiltä?

Kapinakokouksesta post festum

Blogipäivitykset tulevat viiveellä, koska olen marraskuun hiukan radioskuggassa nettiyhteyksien suhteen. Mutta tulevatpahan kuitenkin.

Olin mukana pyhäinmiestenpäivänä Hämeenlinnassa järjestetyssä seminaarissa Sosiaalidemokratian suunta ja tulevaisuus. Ja hyvä että olin, vaikka sateisen hämärään lauantai-aamuun kävellessä tulikin epäiltyä järkensä valoa. Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kokoussali oli loistava paikka: Äänentoisto toimi, kaikki keskustelijat kuulivat ja suureksi osaksi näkivätkin toisensa erinomaisesti, ja ehkä juuri siksi tunnelma oli isosta porukasta huolimatta välitön.

Kiitos ilmeisen hitaan uutispäivän tapahtuma sai myös mukavasti julkisuutta, olkoonkin, että kapinakokoukseksi mediassa ristitty tapaus näytti paikan päällä kovin erilaiselta kuin iltauutisissa. No joo, toisen asteen koulutus, ympäristöpolitiikka,paikallisosastojen toiminnan kehittäminen tai syrjäytymisen ehkäisy eivät ehkä aiheina taivu viidentoista sekunnin inserteiksi yhtä vaivattomasti kuin ”Pitäisikö Eeron erota? Kyllä/Ei”. Puheenvuoroiksi ja keskusteluksi ne sen sijaan taipuivat kiitettävästi. Itselläkin taas hiukan ajatus kirkastui.

Free Burma

Kotiäitiyhteiskunta

Kuva: www.starshine.250free.com

Perjantai-aamun Metrossa oli pikku-uutinen, joka johdatti minut Stakesin sivuille. Jutun taustalla oli Stakesin Hyvinvointivaltion rajat -sarjassa julkaisema tutkimus lasten ja vanhusten hoidosta kahdessatoista Euroopan maassa. Nyt kun tasa-arvokeskustelu jälleen käy kuumana Kotron ja kumppanien jäljiltä, haluaisin kiinnittää arvon lukijoiden huomion seuraavaan:

Alle kolmivuotiaiden lasten äitien työllisyysaste Suomessa oli vuonna 2002 32,2., kun se on Ruotsissa 72,9 ja Saksassakin, tuossa kotiäitien luvatussa maassa, sentään 56,0. Pohjoismaiden välisessä vertailussa Suomen 1-2-vuotiaista oli vuonna 2003 päivähoidossa 36%. Norja on seuraavana 44 %:lla (Ruotsi 65 %, Tanska 78 %). Pohjoismaista vain Norja ja Suomi tukevat hoitovapaita. Suomessa monet kaupungit, kuten esimerkiksi Helsinki, maksavat lisäksi ylimääräistä kotihoidontukea, koska kotihoito tulee kunnille halvemmaksi kuin päivähoito. Tämä tekee kotihoidontuesta melko varteenotettavan vaihtoehdon varsinkin pienituloisille (naisille). Ja se näkyy.

Mitä tästä seuraa? Ottamatta kantaa siihen, mikä on oikea ja puhdasoppinen tapa kasvattaa lapsia, työnsaannin kannalta hoitovapaa on yksiselitteisen negatiivinen asia, jollei satu olemaan ammatiltaan perhepäivähoitaja. Ammattitaito rapistuu, eikä sen päivittäminen hoitovapaalla onnistu edes osapäivätöitä tekemällä. Työnantajalle ihminen, joka voi milloin tahansa kadota työpaikalta 3-5 vuodeksi ja palata sitten työyhteisöön vanhentuneine tietoineen ja taitoineen, on ilman muuta riski. Kun unohdetaan ylenmääräinen poliittinen korrektius, naisethan ne edelleen hoitovapaalle jäävät, joten työnantajien epäluulo kohdistuu nimenomaan lisääntymisikäisiin naisiin. Naisten pätkätöiden yleisyys on isoksi osaksi suora ja valitettavan ymmärrettävä seuraus tästä.

Varsinkin pienituloinen, suhteellisen kouluttamaton nainen lisää hoitovapaalle jäädessään muutenkin suurta riskiään syrjäytyä työmarkkinoilta kokonaan, mutta koulutustaustasta riippumatta systeemi lieveilmiöineen mutkistaa naisen uraputkea huomattavasti. Itse asiassa nykyisen järjestelmän seuraukset työelämän tasa-arvolle ovat niin karmeat, että jos minulle annettaisiin tehtäväksi suunnitella järjestelmä, joka parhaalla mahdollisella tavalla varmistaa naisten huonomman uralla etenemisen, estää pääsyn vakituisiin työsuhteisiin ja pitää naisväen elinikäiset ansiot ja eläkkeet kurissa, esittelisin toimeksiantajalle nykyisen suomalaisen hoitovapaajärjestelmän ja kuittaisin rahat. Raportin kirjoittajat esittävätkin useita hyviä ajatuksia ongelman helpottamiseksi: Hoitovapaa pitäisi pystyä pitämään Norjan malliin osapäiväisenä. Puolet hoitovapaasta pitäisi kiintiöidä toiselle vanhemmalle. Vanhempainvapaan pitäisi joustaa enemmän, niin että perhe voisi käyttää sitä aina lapsen kouluikään asti elämäntilanteensa mukaan. En tiedä, onko näistä toimenpiteistä koko ongelman ratkaisuksi, mutta askel parempaan päin ne selvästi olisivat.

Elämässä on toki muutakin kuin työ ja raha, eivätkä lapset ole pieniä kuin kerran. Silti haluaisin kysyä varsinkin naispuolisilta lukijoilta, että onko valtion ihan totta syytä tukea sellaista valinnanvapautta, joka antaa mahdollisuuden valita paitsi itselleen, koko omalle sukupuolelleen huonommat lähtökohdat?

Koska jos katsomme että on, niin sitten täytyy ehkä lakata valittamasta naisten kärsimästä sorrosta työelämässä. Ne tekevät sen itse.

Jakovarasta vielä

Kuva: www.bof.fi

Ahtauduin maanantaina täpötäyteen Juttutupaan kuuntelemaan kun Raimo Sailas, Jarmo Leppiniemi ja Seppo Lindblom keskustelivat julkisen talouden tulevaisuudesta Poliittisen historian klubissa. Puhuttiin globalisaatiosta, ilmastonmuutoksesta, sairaanjohtajien palkoista. Siitä, mistä nykyään puhutaan, kun puhutaan politiikkaa. Hieno ilta, vaikka happi oli jossain vaiheessa loppua jopa Juttutuvan korkeista huoneista.

Siitä kuuluisasta jakovarasta: Seuraavan kymmenen vuoden kuluessa työikäisen väestön määrä tulee Sailaksen mukaan laskemaan kahdellasadalla tuhannella, mikä tarkoittaa noin 0,5 % työpanoksen laskua vuosittain. Jos tuottavuuden kasvu on tänä aikana 2 % vuodessa, se tarkoittaa BKT:n kasvua 1,5 % vuodessa. Jos pidetään veroasteena 43% BKT:stä ja sallitaan valtiontalouden velkaantuminen 40%:sta 60 %:iin, tullaan Sailaksen mukaan valtiontalouden liikkumavaraan, joka on noin 2 miljardia pakkasen puolella.

Globalisaatio merkitsee paitsi suurempia mahdollisuuksia, myös kasvavia riskejä yrityksille ja yksilöille. Hyvinvointivaltio on konsepti, joka on kehittynyt niissä pienissä Euroopan maissa, eritoten pohjoismaissa, joiden talous on rakentunut voimakkaasti suhdanneherkän vientiteollisuuden varaan (ks. metsäteollisuus). Se tasaa riskejä eri teollisuudenalojen välillä. Hyvinvointivaltio on vakuutusjärjestelmä, joka on tehty suojaamaan yksilöä kohtuuttomilta riskeiltä ja samalla takaamaan yrityksille vakaat toimintaolosuhteet ja osaavan työvoiman saanti. Siten se ei järjestelmänä, toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ole missään ristiriidassa globalisaatiokehityksen kanssa, päinvastoin. Hyvinvointivaltio on globalisaation lapsi.

Mikäli Sailaksen arvio talouden kehityksestä on oikea, tulemme kuitenkin yksinkertaisen mutta ikävän laskutoimituksen eteen. Pitemmän päälle ei voi syödä enempää kuin tienaa. Tämä tarkoittaa, että koulutukseen ja tutkimukseen täytyy uskaltaa panostaa niin, että löytyy vielä seuraavakin Nokia, joka pitää talouskasvun käynnissä. Täytyy myös miettiä aika ennakkoluulottomasti mikä on olennaista ihmisten hyvinvoinnille, mikä kaikki tästä kuuluu valtion rooteliin ja mikä on paras ja tehokkain tapa toteuttaa halutut palvelut. Valitettavasti SDP ei ole oikein onnistunut jälkimmäisessä. Porvarihallituksen ansioksi voidaankin laskea, että ainakin sosiaaliturvan uudistaminen on nyt lähdössä kunnolla käyntiin.

Kääntöpuoli asiassa on tietysti se, että nyt uudistuksen tekevät tyypit, joiden mielestä suurimmat yhteiskunnalliset epäkohdat näyttävät olevan perintövero ja liian matalat päivähoitomaksut.

Love/hate

I love

• modern medicine
  
• pharmaceutical companies
  
• public health care system

I hate

• rudiments

Kiinalainen juttu

Kuva: aes.ucdavis.edu

Kiinassa on jo jonkin aikaa riehunut sikojen virusepidemia. Syyllisenä pidetään keskenmenoja, kuolleina syntyviä pahnueita ja keuhko-oireita aiheuttavan PRRS-viruksen poikkeuksellisen virulenttia muotoa. PRRS ei tartu ihmisiin.

Ultramodernien kaupunkikeskustojen ulkopuolella Kiinassa on laajalti maaseutua, missä kyllä harrastetaan modernia tehomaataloutta, mutta myös pidetään sikoja takapihoilla ja kylänraiteilla kotitarpeiksi. Tällaisessa ympäristössä epidemioiden hallinta on erityisen vaikeaa. NY Timesin mukaan virus onkin tehnyt selvää jälkeä sikataloudesta monilla alueilla. Tuloksena sianlihan hinta on noussut vuodessa 85 %, ja koska se on Kiinassakin peruselintarvike, viranomaiset pelkäävät kiihtyvää inflaatiota, joka kampittaisi Aasian jättiläisen kasvua. Lisäksi on odotettavissa, että epidemia leviää lähitulevaisuudessa muuallekin Aasiaan, sillä Kiina on suuri jalostuseläinten viejä.

Back to the basics, siis. Ei joukkovelkakirjoja, valuuttakeinottelua, pörssikuplia tai muuta moderneja kotkotuksia. Tällä kertaa uhka taloudelle on varsin, sanoisinko, maanläheinen. Nöf nöf.

Se pieni ero

Kuva: Elvis Presley, Jailhouse Rock. http://commons.wikimedia.org

Hesari uutisoi 15.8. alustavia tuloksia tutkimuksesta Suomen vankien terveydestä. Tulos: 90% miehistä alkoholisteja, 75% persoonallisuushäiriöisiä. Naisvangeillakaan ei mennyt loistavasti: 60% naisvangeista oli huumeriippuvaisia. Näiden lukujen valossa alkaa vaikuttaa ihmeeltä, että vain kolmasosa vangeista palaa vankilaan toistamiseen. Ellei sitten kyse ole siitä, että loput poistuvat kierrosta kokonaan. Mikä tässä sitten on muna ja mikä kana? Käykö itse vankila näin pahasti (mielen)terveyden päälle, vai toimiiko se siivilänä, joka lopulta kerää ne, jotka ovat lipsuneet yksi toisensa jälkeen kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi?

Tilanne on hesarin siteeraaman tutkimuksen mukaan joka tapauksessa pahentunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Väkivaltarikoksista tuomittujen osuus vangeista on kasvanut, samoin vankien mielenterveysongelmien määrä. Vankeinhoidon suorat kustannukset olivat vuoden 2006 valtion talousarvion mukaan viime vuonna n. 184 miljoonaa euroa. Tähän päälle tulevat rikosten aiheuttamat taloudelliset ja henkilövahingot, tutkinta- ja oikeudenkäyntikulut ja sosiaalihuollon kustannukset, jotka seuraavat siitä, että vangin työnsaanti ja yhteiskuntaan sopeutuminen rangaistuksen jälkeen tuppaa olemaan heikohkoa. Minulla ei ole sinisenpunaista aavistusta siitä, miten auttaa moniongelmaista vankia saamaan ote elämästä ja sopeutumaan yhteiskuntaan. Voi olla, kuten kovan linjan linnaan vain ja avain järveen -tyypit kernaasti väittävät, että osa siitä porukasta todella on siinä määrin menetetty, että voidaan lähinnä pyrkiä suojelemaan muuta yhteiskuntaa heidän itsetuhokierteensä vaikutuksilta. Voi olla, että vankeinhoitolaitos tekee sen minkä voi. Että se, että kaksi kolmasosaa tuomituista ei rangaistuksensa kärsittyään enää koskaan astu vankilan seinien sisäpuolelle, on itse asiassa aika hyvin. Tai voi olla, että vankien työelämävalmiuksien kehittämiseen ja vapautumisen jälkeiseen seurantaan pitäisi panostaa enemmän. En osaa sanoa.

Jotain kuitenkin osaan sanoa: Toki rikoksen tekijää on autettava sopeutumaan takaisin yhteiskunnan jäseneksi, mutta on se vähän niinkin, että kun oikeuteen asti päästään, vahinko on jo tapahtunut, ja osalle tuomituista vankila toimii kaikista ponnistuksista huolimatta lähinnä rikoksen korkeakouluna. Voisikin kuvitella, että kansantaloudellisesti olisi järkevää panostaa vankien lukumäärän vähentämiseen nimenomaan ennen raastupaa. Samaan aikaan kuitenkin lastenpsykiatrian voimavarat ovat pitkään olleet riittämättömät, koulujen alueelliset ja sukupuolten väliset oppimiserot ovat huikeita ja syrjäytymisriskit kasaantuneet yhä pahemmin samoille ihmisille. Huono-osaisuus periytyy, samoin rikollisuus, eikä suinkaan geneettisesti. Ja keskiluokka asentaa varashälyttimiä niin että ruuvimeisselit savuavat. Onkohan ihan varma, että tässä on nyt panostukset kohdennettu optimaalisesti?

Jos nyt ajattelet minua laupiaana sosiaalitanttademaritätinä punaisessa jakkupuvussa, ajattele uudestaan. Jos minulta saa sääliä, kannattaa ampua itsensä. Kyse on itsekkäästä solidaarisuudesta. Sille emme mitään mahda, että lasten kasvatuksessa vastuu on perheillä. Jos perhe ei yhtään välitä, lapsen mahdollisuudet päätyä antamaan kuusikymmenvuotishaastattelua paikallislehteen ovat samaa luokkaa kuin lumipallolla helvetissä. Yhteiskunta ei tässä suhteessa voi tehdä jäsentensä hyväksi määräänsä enempää, joskus hyvinkin vähän. Mutta se vähä voi tehdä eron paatuneen taparikollisen ja tavallisen duunarin tai halvan pirihuoran ja mielialalääkityksellä olevan opiskelijan välillä. Arvatkaapa kummassa tapauksessa verotus kevenee ja yksilön vapaus kukoistaa?

Revi siitä holhousyhteiskuntaa.

Tämä kirjoitus on omistettu Leo -84:lle, jolla on hieno perhe.

Onpas se nuoriso reipasta

SONK:in ja Demarinuorten puoluekokoustyöryhmä Epämiellyttävä totuus on astunut julkisuuteen blogillaan, jonka lisäsin juuri linkkilistaani. Ryhmä haluaa herättää keskustelua niistä toimenpiteistä, joita ensi puoluekokouksessa tulisi saada tehtyä. Iso laiva kääntyy hitaasti, joten on jo aikakin. Jo pitkään on kuulunut napinaa siitä, että SDP on enää vain vaaliorganisaatio. Viime vaaleissa tuli kylmäävän elegantisti todistettua, ettei se tällä hetkellä vakuuta sellaisenakaan. Paitsi että meillä on nyt hieno tilaisuus uudistua (kuten vaalitappion jälkeen kuuluu olla mieltä), meillä on myös pikku pakko ryhdistäytyä, jos emme halua kirjoitella tämmöisiä parinkymmenen vuoden kuluttua.

Odotan, että iso osa työryhmältä tulevista ajatuksista ja ehdotuksista tulee jakamaan mielipiteitä, mutta toisaalta asioista hyvin perillä oleva lähteeni veikkaa, että joka ikinen niistä tulee olemaan perusteltu ja harkinnan arvoinen. Niin tai näin, ovatpahan sitten ainakin näytillä keskustelun pohjaksi paitsi työryhmän asettaneille järjestöille, myös puoluejohdolle ja paikallisyhdistyksille.

Kyllä, säännöt ja toimintatavat kaipaavat rukkaamista. Kyllä, puolueellamme on myös ihka oikeita linjaristiriitoja. Pään tunkeminen ruusupuskaan ei nyt auta. Pienenä rohkaisuna voin kertoa, että ristiriita ei tarkoita automaattisesti samaa kuin hajaannus. Ristiriidat mahdollistavat keskustelun. Keskustelu mahdollistaa yhteisten päämäärien muodostamisen. Päämäärien muodostaminen mahdollistaa niitä kohti pyrkimisen. Päämäärää kohti pyrkiminen antaa puolueelle oikeutuksen olemassaoloon jäsenten ja äänestäjien silmissä.

Mites on, sedät ja tädit? Kääritäänkö hihat vai tyydytäänkö taas vetämään pari piirua päin helvettiä?

Sirkushuveja osa 2

Kuva: Vanhan valtaus 1968. http://yle.fi/elavaarkisto

Myönnetään. En osaa oikein asettaa itseäni sen sukupolven pöksyihin, joka on joutunut elämään kiihkeän nuoruuden taistolaisaatteineen ja toukka-asteen benzyskowitzeineen. Suomessa käytävää keskustelua kuunnellessa on silti helppo uskoa, että jotakin syvästi traumatisoivaa hallitsevien ikäluokkien poliittiseen menneisyyteen liittyy. Ehkä se on se.

Muulla minun on vaikea selittää sitä huolellisuutta, jolla suomalaiset ammattipoliitikot välttävät antamasta sellaista vaikutelmaa, että heidän työnsä olisi miltään osin poliittista. Sipoon ja Helsingin rajakiistan ratkaisemisen jälkeen hallituksesta kommentoitiin, että kyseessä oli enemmänkin juridinen kuin poliittinen kysymys. Puolustaessaan esitystään 100 000 Kalashnikov-rynnäkkökiväärin viennistä Afganistaniin puolustusministeri Kari Häkämies veikkasi, että aseiden viennille ei ole juridista estettä, ja syytti edellistä hallitusta politikoinnista. Ja niin edelleen und so weiter.

Herrajjumala Rauno, pistä se telkkari nyk kiinni. Ettet yhtään häppee. Politiikkaa! Kattosit ny pornoo ees, ninkun normaalit ihmiset.

Voi näitä.

Sirkushuveja

Heinäkuun mittainen hiljaisuus blogissani ei ole ollut tarkoituksellinen tauko, vaan seurausta siitä, että lomalla rentoudun, enkä siis ole oma itseni. Täten lähinnä ylivuotoventtiiliksi tarkoitettu blogi on jäänyt ilman päivityksiä. Ärtymyksen ja epätoivon sijaan aamun lehdetkin ovat näin heinäkuussa saaneet aikaan hörötystä, hihittelyä ja muutaman satunnaisen syvän huokauksen.

Kuten nyt vaikka toissapäivänä, kun Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen ehdotti Hesarissa 3,5 miljardin ”tasapalkkaohjelmaa”, joka nostaisi Korhosen mukaan naisvaltaisten kunta-alojen palkkoja 500 eurolla kuussa. Melko reilua, sanoisin. Kuvaavaa on, että otsikon perusteella aamiaispöytämme luuli ensin olevan puhe Vasemmistoliiton Korhosesta. Katkelma jutusta:

Korhosen esitys on hyvin samanlainen kuin Kokoomuksen tasa-arvotupo. Eli siinä mielessä malli kelpaa meille oikein hyvin”, sanoo kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen. Tasapalkkaohjelman hintalappu sen sijaan hirvittää Tujusta. ”onko ajatus realistinen, riippuu tietysti siitä, kuinka pitkän ajan kuluessa se toteutettaisiin. Kyse on valtavista summista, eikä ole mitään rahakasoja, joista voidaan alkaa lapioida.”

Niinpä.

And now for something ... er... astonishingly similar.

Minä suojelen sinua kaikelta

Kuva: www.un.org

Saan perhekeskustelusta näppyjä. Keskustelun siirtyminen perheeseen antaa tekosyyn lopettaa ajatteleminen, kaivaa kaikki pimeimmät ennakkoluulonsa ja vainoharhansa kaapista ja löydä niillä estoitta keskustelukumppania. Ilman suurempaa pelkoa oikeusseuraamuksista. Se on mahdollista, koska kun puhutaan perheestä, puhutaan Arvoista.

Kuuntelin juuri, kun a-talkissa Hanna Markkula-Kivisilta (Pelastakaa lapset ry) selitti pyörätuolissa istuvalle miehelle, että hänelle ei voi antaa adoptiolasta, koska lapset traumatisoituvat niin herkästi, eikä adoptiolasta saa altistaa sellaiselle ”kaksinkertaiselle erityisyydelle” jonka liikuntavammainen vanhempi aiheuttaa. Lapset kun ovat tietyssä iässä kovin herkkiä erilaisuudelle, ja saattavat joutua kiusatuksi koulussa. Hanna hei, mitäs jos mies olisikin ollut vaikka pohjoisafrikkalainen? Puhevikainen? Lättäjalkainen? Ruma? Lihava? Sinkku? Ai niin, sinkkuhan kyllä saa adoptoida. Ja pyörätuolimiehellähän siis oli henkilökohtainen avustaja, talo, kultainen noutaja ja terve vaimo. Jonka kannattaisi kyllä ilman muuta dumpata miehensä.

Totta kai adoptiossa tarkastellaan lapsen oikeuksia ja pyritään nimenomaan lapsen parhaaseen, ja se on oikein. Minua ei häiritse se, että asetetaan kriteerejä, seulotaan, arvioidaan, whatever. Sen sijaan minua etoo se, että kun lapsen parhaalla ei enää ole mitään tekemistä asian kanssa, kun ihminen/organisaatio on vain yksinkertaisesti tehnyt virheen, hölmö ja väärässä, voi silti pelastautua vetämällä esiin ”lapsen etu” -kortin. Siinäkin tapauksessa ettei tunnistaisi lapsen etua vaikka se purisi perseeseen.

Millä tahansa ”kovalla” alalla edellä kuvatun kaltaisen toivottoman pupun suoltamisesta joutuisi joko naurunalaiseksi tai oikeuteen. Vai onko joku teistä kuullut jonkun vastustavan henkilön x nimittämistä vaikkapa valtiovarainministeriön kirstunvuolentaosaston varayliperäpäätarkastajaksi sillä perusteella, että hän istuu pyörätuolissa, ja pyörätuolipotilaan näkeminen saattaisi traumatisoida asiakkaita ja työtovereita?

Arvot, kuten tulitikut, pitäisi kieltää lailla jokaiselta, joka ei pysty todistetusti saamaan aikaan loogisia ajatuksenkulkuja vähintään viidentoista minuutin ajan päivittäin. Tiedän toki, että näin tiukka rajaus asettaisi itsenikin vaaravyöhykkeelle, mutta katson uhrauksen olevan pieni saavutettavaan hyötyyn nähden.

Teemaan liittyen vanha mutta yhäti ajankohtainen uutispläjäys.

Eiköhän se tästä

Kuva: Pyykit. Ulla Remes 1998. www.ullaremes.net.

Pläräsin läpi Kalliomäen työryhmän raportin ruokatunnin ratoksi. Noin pikaisella lukemisella pitää sanoa, että tykkäsin. Varsinkin oli mukavaa lukea kirjauksia järjestörakenteen uudistamisesta ja jäsenten vaikutusmahdollisuuksien kasvattamisesta. Myös järjestö(lue SAK)kytkyistä irrottautuminen on kovin kannatettavaa. Ei silti, että mainitut uudistustarpeet SDP:ssä eivät pomppaisi heti kenen tahansa silmään. Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä, että niistä ei voi sanoa liian usein tai painavasti. Hieno homma.

Nyt täytyy vain toivoa, että uudistukset saadaan todella tehtyä. Pelkään, että jostain yksittäisestä asiasta kuten puheenjohtajakysymyksestä tulee puoluekokouksessa iso, repivä vääntö, paukut menevät siihen, ja rakenteet jäävät enemmän tai vähemmän ennalleen. Ja oikeasti, puheenjohtaja schmuheenjohtaja. Ongelmien ydin on organisaatiossa. Kyllä ihmiset tulevat mukaan, osallistuvat ja ottavat vastuuta, jos heille annetaan siihen mahdollisuus. If you build it, they will come, niin sanoakseni. Siltä tieltä löytynevät myös ne luvatut ilo, intohimo ja itseluottamus.

Ei niin, että puheenjohtajakysymys olisi merkityksetön. Itse odottelen jälleen sitä samaa tiedotustilaisuutta jota toivoin Heinäluomalta jo vaalien jälkeen. Olisi taas hyvä sauma sellaiselle. Eipä vain taida kuulua.

Mistä ei halua puhua, siitä tulee vaieta

Vielä näin vanhemmalla iälläkin tunnen voimakasta lukkarinrakkautta Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa kohtaan. Niinpä ahdistun HYY:n tavasta käydä yhteiskunnallista keskustelua putkinäköisesti ja tahallisen köykäisin perusteluin. Erityisen tuskallista tämä on, kun hyvin tietää siellä olevan resursseja vaikka mihin. Nykyisellään Helsingin yliopiston nuoret toivot kieltäytyvät johdonmukaisesti tekemästä koulutuspoliittisesta tilanteesta älyllistä analyysiä tai esittämästä kehittämiskelpoisia ehdotuksia, ja väittävät sitten vielä katsovansa pitemmälle kuin päättäjät. Kyllä joo, paikoin silmä siintää ihan 1700-luvun puolelle asti.

Ja taas mentiin. HYY:n viimeisin mielenilmaus Hesarissa ei sisältänyt yhtään ainutta sellaista argumenttia, joka olisi pitänyt vettä. Ihan riippumatta siitä, mitä mieltä on koulutuksen maksullisuudesta, puolivillaiset perustelut eivät tee kuin hallaa. Kaikki julkisuus ei todellakaan ole hyvää julkisuutta.

Johanna Ahola ja Anne Kettunen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta ottivat Helsingin sanomien yleisönosastossa (HS 9.6.2007) kantaa maksuttoman opiskelun puolesta. Onnistuin löytämään kirjoituksesta yhden varsinaisen argumentin. Kirjoittajien mukaan tasa-arvoista koulutusjärjestelmää ei voi rakentaa tarjoamalla opiskelumahdollisuutta vain niille, joilla on varaa maksaa. Koska uskon vahvasti tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin, en voisi tästä olla kirjoittajien kanssa enempää samaa mieltä. Valitettavasti Ahola ja Kettunen eivät tyydyttävästi perustele, miksi ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut uhkaisivat koulutusjärjestelmän tasa-arvoa. Ilmeisesti kuitenkin uhka tasa-arvolle nähdään jommassakummassa tai molemmissa seuraavista seikoista:

Ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksut voidaan nähdä porttina kaikkia opiskelijoita koskeville lukukausimaksuille. Näkymä on varsin realistinen. Esimerkiksi Saksassa on jo nähty tämänkaltainen kehityskulku. Nyt on vain niin, että tämä sinänsä mahdollinen uhka ei mitenkään automaattisesti käänny uhkaksi koulutusjärjestelmän tasa-arvolle. Nykyiselläänhän korkeakoulutus periytyy vahvasti. Koska kaikki maksavat koulutusjärjestelmän kulut veroissaan, ja Suomessa vallitsee tällä hetkellä kokonaisverotuksen tasolla käytännössä tasaverotus, maksuton korkeakoulutus on hyvin suuressa määrin köyhien ja kouluttamattomien perheiden kustantama etu rikkaille ja koulutetuille. Eivät kai Ahola ja Kettunenkaan sentään yritä sanoa, että nykyinen järjestelmä olisi tasa-arvoinen? Voidaan tietysti väittää, että lukukausimaksut pahentaisivat tilannetta entisestään, mutta on harhaanjohtavaa esittää, että ne mitenkään automaattisesti lisäisivät koulutuksen epätasa-arvoa. Kuten missä tahansa muussakin järjestelmässä, paljon riippuu käytännön toteutuksesta.

Toinen usein esitetty huoli on se, että jatkossa Suomeen voisivat tulla opiskelemaan vain rikkaat ulkomaalaiset. Tämä voi huolestuttaa joko kehitysapunäkökulmasta tai työvoiman saannin kannalta. Tulee kuitenkin muistaa, että kolmansista maista Suomeen asti tulevat opiskelijat ovat jo tällä hetkellä voimakkaasti valikoitunutta joukkoa. Käytännössä tarjoamme ilmaista koulutusta köyhien maiden hyväosaisille. Tämä saattaa monissa tapauksissa olla aivan järkevä tapa tukea kehitysmaita, mutta tällaista tukeahan lukukausimaksujärjestelmä ei millään muotoa estäisi. Työvoiman saannin kannalta taas stipendijärjestelmän pystyttäminen maahanmuuttajia varten on suorastaan naurettavan helppoa niihin vaikeuksiin verrattuna, joita meillä on maahanmuuttajien työlupakäytännöissä, kotouttamisessa ja työelämään pääsyssä.

Lukukausimaksujen tuomisesta ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille on todellakin syytä puhua vakavasti osana koko korkeakoulutusjärjestelmäämme koskevaa keskustelua. Se, että HYY yrittää nyt kerätä sympatioita sotkemalla toisiinsa ETA-alueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden ja EU-kansalaisten lukukausimaksut ja käyttää puheenvuoroissaan maksuttomuutta muitta mutkitta tasa-arvon synonyyminä, kertoo vähintäänkin melkoisesta älyllisestä epärehellisyydestä opiskelijaliikkeen piirissä. Se ei edistä opiskelijoiden asemaa vakavasti otettavana keskustelukumppanina, eikä ole omiaan parantamaan keskustelun tasoa.

Demarimeininki valtaa Vanhan

Se pyörii sittenkin. Valmistumisen jälkeisessä poliittisen ympäristön puutteessa kärvistelevien nuorten demareiden ikävä toisen luo on realisoitumassa keskusteluklubin muodossa. E. Suomisen blogissa on tarkempi mainos ensi tiistain kokoontumisajoista Vanhalla. Viskiä ja vänkäystä? Count me in.

Sir, how would you like your minority?

Tulin juuri Pinkkiruusun järjestämästä Hlbt-vähemmistöt medissa –keskustelutilaisuudesta. Puhuimme muun muassa seksuaalivähemmistöistä piirretyn julkisuuskuvan todenmukaisuudesta. Ehkä ei täysin yllättäenkään keskustelu velloi pitkään viimeisessä hesarin kuukautisliitteessä Kari S.Tikka-jutun tiimoilla. Oliko sopivaa kertoa niin paljon Tikan yksityiselämästä? Vahvistiko juttu keskivertosuomalaisen stereotypioita homoseksuaalien vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä? Miten vähemmistöistä ylipäänsä sopii ja pitäisi uutisoida? Nyt kerrottiin Tikan eläneen kolmoiselämää professorina, kulttuurimesenaattina ja homoseksuaalina. Mitä olisi kerrottu, jos vainaja olisi ollut hetero? Olisiko Tikalla siinä tapauksessa ollut vain kaksoiselämä?

No joo. Olisi naiivia olettaa, että lehdistö pystyisi toimittamaan keskivertosuomalaiselle kokonaisen ja kaikenkattavan kuvan vähemmistöistä sen paremmin kuin mistään muustakaan. Sen sijaan ihanteellisessa maailmassa keskivertosuomalainen lakkaisi olemasta niin hiton kiinnostunut minun, sinun ja Kari S. Tikan seksielämästä ja alkaisi pitää parempaa huolta omastaan. Sitä odotellessa pitää ehkä vain tyytyä siihen laihaan lohtuun, että Kari S. Tikan turhan ja väkivaltaisen kuoleman myötä yksi vähemmistö sai sentään taas yhdet kasvot mediassa. Niiden poliittisessa korrektiudessa saattaa olla puutteensa (vaikka minusta hyvä niin), mutta jos se keskivertosuomalainen tästä lähtien homoa ajatellessaan muistaa ensimmäisenä Kari S. Tikan, niin huonomminkin voisi olla.

Kerran luulin olevani väärässä, mutta erehdyin.

En osta iltapäivälehtiä. Olen sen verran kapitalistisika, että minusta paras tapa hillitä saastaa on viedä siltä rahat. Ja koska julkisuus jakautuu iltapäivälehtijulkisuuteen ja siihen muuhun, aina silloin tällöin huomaan olevani täysin pihalla aiheesta, josta iltapäivälehtien lukijat tuntuvat tietävän kaiken. Yleensä aihe tosin on täysin yhdentekevä.

Koska Aarno "Loka" Laitinen tuntuu vaikuttavan lähinnä iltapäivälehtipuolella, olen ollut kohtuullisen pihalla myös hänen tekemisistään. Ne harvat Laitisen kolumnit ja haastattelut jotka olen nähnyt eivät ole saaneet aikaan suoranaisia varauksettoman ihailun väristyksiä. Sama koskee Laitisen uraa televisiokäsikirjoittajana. Osaksi kyse on siitä, että meidän huumorintajumme eivät kohtaa, ja se loppuosa ei ole oikein painokelpoista.

Äsken päädyin linkkejä seuraamalla Iltalehden sivuille. Luin Laitisen 19.5. kolumnin, ja katso: Paitsi että olin tietysti samaa mieltä, vieläpä sympatiseerasin hiukan. Hymyilin itselleni vinosti ajatellen jotain sokeista kanoista ja jyvistä, kunnes muistin siipan vaalien alla näyttämän Jyrki Lehtolan kolumnin, jota olin myös pitänyt hauskana ja osuvana. Hetkinen! En kai vain...

Laskin hitaasti kymmeneen ja klikkasin tärisevin käsin Lehtolan uusinta. Ja sitten vielä varmuuden vuoksi Matti-Eskon. Phuh...
Samaa turvallista, tyhjänpäiväistä narinaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Valtakunnassa kaikki hyvin.

H. C. Andersen Revisited

Kuva: Edmund Dulac: The Real Princess, sivulta childhoodreading.com.

Tämän aamun hesari uutisoi otsikolla Viikon raittiusmies: ”Nyt sai Matti Vanhanen seuraa. Ranskan presidenttinä keskiviikkona aloittanut Nicolas Sarcozy on nimittäin yhtä tiukka absolutisti kuin Suomen valtionpäämies.” Kirjoitusvihreiden riivaamasta lauantainumerosta olisi voinut päätellä, että edellinen on vain normaalia toimituksellista epäpätevyyttä. Itse kuitenkin uskon toisin. Uskon, että Suomen media on vihdoin vienyt johdonmukaiseen loppuunsa sen, minkä aloitti viime viikolla. Uskon, että Helsingin Sanomat ja Yle ovat kaikessa hiljaisuudessa syrjäyttäneet presidentin. Mikäs siinä, sen edellisen yksityiselämässä ei ollutkaan mitään kiinnostavaa sen jälkeen kun se nai sen Penan.

Tiedättekö, mistä tunnistaa aidon median? Otetaan sata paksua höyhenpatjaa. Sijoitetaan media niiden päälle nukkumaan. Annetaan poliitikon sijoittaa illuusio herneestä patjapinon alle. Jos se on oikea media, se tuntee tämän herneen harhan kaikkien patjakerrosten läpi, kaivaa sen esille ja tunkee nenäänsä.

Työkiireiden takia suurin osa viime viikon ”Halonen vaatii selvitystä median toiminnasta” –kohusta meni minulta vähän ohi. Puolella korvalla kuuntelemistani uutisoinneista sain sen kuvan, että tasavallan presidentti oli nyt ylireagoinut pahemman kerran ulkopolitiikasta käytävään keskusteluun. Puistelin päätäni Haloselle. Arvostelukyky on pettänyt pahasti, jos menee kertomaan tiedotusvälineille miten tai mistä niiden pitäisi tiedottaa. Helatorstaina lopultakatsoin nauhalta viime keskiviikon A-studion. Siinä oli pätkä tilaisuudesta, jossa kohuttu median moittiminen oli tapahtunut. Leukani loksahti, kun kuulin omin pikku korvin mitä presidentti oli sanonut: Hänestä olisi mielenkiintoista, jos joku joskus selvittäisi, miten Suomessa uutisoidaan Venäjän tapahtumista, ja miten se vertautuu muualla tapahtuvaan uutisointiin. Ja siinä se.

Kuulosti minusta oikeinkin kiintoisalta tutkimusaiheelta. Mutta minä olenkin tutkija, minulla on oikeus olla hiukan vinksahtanut. Poliitikon sen sijaan tulee ymmärtää, että mikään uteliaisuus ei saa ulottua suomalaiseen mediaan asti. Jos ei ymmärrä, korvien välissä on pakko olla jotain vikaa. Kaikkien alojen asiantuntija Jukka Tarkka tarjosi A-studiolle puolueettoman, akateemisen mielipiteen presidentin toiminnasta ja persoonasta, ja analysoi presidentin käyttävän nykyään aikansa teräviksi tarkoitettujen sutkautusten laatimiseen (tai jotain siihen suuntaan. Tässä kohtaa alaleukani kolahti kipeästi lattiaan ja huomio herpaantui hetkeksi). HS:n vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen puolestaan epäili presidentin pöyristyttävän käytöksen syyksi sitä, että niukka vaalivoitto varmasti oli tuntunut rouva presidentistä kovin pahalta. Lisäksi Virkkunen muisti ymmärtää presidentin kiukuttelua, koska sellaistahan se on kun ihminen vanhenee.

Muualla mediassa ei sitten ole hirveän paljon ymmärtämystä näkynytkään. Ja hyvä niin. Pitäähän röyhkeydestä rangaista. Erityisen nautinnollisesti onkin nyt seurattu Halosen USA:n vierailua. Uutisissa on saatu seurata Suomen presidentin vaellusta kovasydämisten ameriikkalaisten ovilla. Ei avata kolkuttavalle rapakon takana. Tapaamiseen ei suostu Bush, ei Clinton, ei Pelosi. Puuttuu vain se viimeinen uutiskuva New Yorkin kadulle paleltuneesta presidentti Halosesta, joka on viime tunteinaan yrittänyt lämmitellä itseään tulitikuilla. Miksi ovet ei aukene meille, onko pressamme syytä tää-ää-äääääääää… Voisihan tilanteesta yrittää syvempääkin poliittista analyysiä, mutta mitä suotta, kun on näinkin oiva tilaisuus potkia pressaa persauksille.

Äänestin Halosta sekä ensimmäiselle että toiselle kaudelle, ja olen ollut valintaani hyvin tyytyväinen hyvin monta kertaa. Vaan nyt on aika tunnustaa virheeni. Idioottihan se on. Seniili. Lepakoita tapulissa. Täysin poissa kartalta. Mennä nyt kuvittelemaan, että Suomessa poliitikko voisi viritellä oikeaa keskustelua median kanssa. Puhumattakaan, että ihan mediasta.

Valtionpäämies on kuollut, eläköön valtionpäämies!

Edit: Siippa juuri ystävällisesti informoi, että herneprinsessa-vertaukseni oli plagiaatti viimeisimmän Vihreän Langan Niemeläiseltä. Niemeläinen vieläpä käytti vertausta täsmälleen samassa yhteydessä. Enkä edes ollut vielä ehtinyt lukea koko pirun lehteä. Hohhoi. Olisipas kiva olla edes hitusen omaperäisempi.

Leikkikää nyt joku mun kanssa...tana.

Ylen Taloustutkimukselta tilaamien kannatusmittausten mukaan SDP:n imaginaarinen osuus suomalaisten sieluista on laskenut 3,5 % sitten viime joulukuun. Viime vaalien äänimäärällä laskien tässä puhutaan siinä 97 000 ihmisestä, ja tipahtamisesta suurimman puolueen pallilta kolmanneksi. Tämmöiseen vapaaseen pudotukseen ei ihan mikä tahansa puolue pystykään. Ennustan kylläkin, että seuraavassa mittauksessa lasku on jo pysähtynyt. Ensi kuussa mittauksissa alkavat näkyä päähallituspuolueiden ministerinimitykset, uudet uljaat perintöverolinjaukset ja tasa-arvotupon kauniin vähäeleinen taluttaminen saunan taakse. Ehkäpä SDP:n kannatus on seuraavaan mittaukseen mennessä jopa vähän noussut. Erityisempää aihetta hurraahuutoihin tuskin on silloinkaan. No joo, eduskuntavaaleissa Kokoomuksen valinneita liikkuvia äänestäjiä alkaa ehkä hiukan mietityttää, mutta mihin ne muka menisivät? RKP ja kristilliset vetoavat melko tarkkarajaisiin ryhmiin. Vihreillä on vielä kovasti työtä uskottavuutensa kehittämisessä oikeana puolueena. Maalaisliitto epäilyttää edelleen urbaania väestönosaa, ja hallitusohjelman maatalousosion perusteella ihan syystä (Sisälläni asustava pieni lehmä hihkuu riemusta hallituksen maatalouslinjauksia lukiessa). Meillä taas ei edelleenkään ole tarjota mitään muuta kuin hienoja periaatteita, humaaneja arvoja ja muiden touhujen reipasta sättimistä. Ihan sööttiä, muttei sillä vielä kovin kummoista politiikkaa tehdä.

Tarvitaan vasemmistolaisia vaihtoehtoja nykymenolle. Vaihtoehtojen tuottamiseksi tarvitaan väyliä ideoiden synnyttämiseen ja kehittelyyn. Mutta (ja tässä tulee tämän vitsin punch line): Niitä ei ole. Ei hitto vie kertakaikkiaan ole. Jollei siippa olisi kävelevä debatti, olisin kroonisessa poliittisen keskustelun puutteessa. Puolueeseen liittyessäni yritin löytää itselleni keskustelevaista osastoa, jonka kautta aktivoitua. Tuloksena SDP:n Helsingin piiristä kaksi (sic!) valtakunnanpolitiikasta aktiivisesti keskustelevaa puolueosastoa. Toisen nähdään edustavan puolueen vasenta äärilaitaa, toisen taas oikeaa. Tarpeetonta sanoakin, mutta keskinäistä keskusteluyhteyttä näillä ei juuri ole. Maltillinen keskilinja suhtautuu maltillisen epäluuloisesti molempiin ja vaikenee keskenään linjakkaasti. Puolueen työryhmät taas tuntuvat olevan näitä urbaanilegendoja, joista kyllä kuulee, mutta jotka aina ovat tapahtuneet jollekin tutun tutulle. Muusta Suomesta en osaa sanoa sitä enkä tätä, mutta jos näin on muuallakin, ei liene ihme, että mitään ei tunnu tapahtuvan. Ei-niin-kovin-pitkällä tähtäimellä puolueen täytyykin hyvin todennäköisesti uudistaa rakenteitaan perusteellisesti. Onneksi ainakin jotain näyttäisi tällä saralla jo olevan tapahtumassa. Ans kattoo.

Suurta rakenneuudistusta odotellessani olen kuullut joillakin nuor(ehko)illa Helsingin seudulla vaikuttavilla demareilla olevan haluja kuukausittaisen kokoontumisen järjestämiseksi ajankohtaisten tai muuten mielenkiintoisten teemojen vaiheilta niille meistä, jotka kaipaavat keskustelua mielenkiintoisista poliittisista kysymyksistä, mutta joilta puuttuu paikka siihen. Tuli hyvä mieli. Juuri näin sen pitääkin olla: Jos puuttuu väyliä, rakennetaan sellaisia. Turha on jäädä takapuolelleen istumaan ja odottamaan, että asiat korjaantuisivat itsekseen. Jos ja kun saamme tällaisen tapahtuman polkaistua pystyyn, siitä tulee hauska ja haastava keskusteluareena, jossa syntyneitä ajatuksia kukin voi sitten tahollaan kehitellä ja edistää mielensä mukaan. Teen mielelläni töitä sen eteen, että sellainen areena myös pysyy pystyssä. Ainakin siihen päivään asti, kun SDP:een liittyvän tai puolueen liepeillä muuten vain hengailevan päällimmäinen ongelma on se, ettei aika millään riitä kaikkeen mielenkiintoiseen ja mielekkääseen poliittiseen toimintaan mitä meillä on tarjolla.

Riitaannuin tekniikan kanssa kannatuslukuja kuvaavan graafin lataamisesta, joten kunnes voitan sen taiston, saatte ihailla live-versioita SDP:n kannatuskäyrästä (kuva www.laco.com)

Saavuttamisen ihanuus ja säilyttämisen vaikeus

Mitä yhteistä on sulkapallolla ja Wim Duisenberg-vainaalla? Eipä kai yleisemmin mitään, mutta viime aikoina nämä kaksi ovat pyörineet päässäni yhdessä ja erikseen. Ensinnäkin otin sulkapallossa turpiini ensimmäisen kerran huomattavan pitkään aikaan. Voi olla, että edellisen päivän illanistujaisilla oli siinä osansa, mutta totuus on, että pelasin kuin kädetön paviaani. Yhden ainoan kerran pääsin kunnon johtoon, mutta sitten olin hetken huolimaton, ja taas mentiin. Mikä siinä on? Jos tilanne on 2-10 minun tappiokseni, on itse asiassa aika todennäköistä, että voitan erän. Voitan myös eräpallot, joissa molemmat jauhavat vuoronperään syöttöjä pisteen päässä voitosta. Sen sijaan selvän keulan pitäminen on minulle hankalampaa. Kyllästyn, herpaannun, häviän.

Olin joskus syksyllä 2004 Amsterdamissa jossain eurooppalaisessa opiskelijakonferenssissa. Yksi puhujista oli ex-EKP-johtaja Wim Duisenberg. Puheessaan hän kiinnitti huomiota siihen, että vaikka eri työryhmien loppupuheenvuoroissa oli käsitelty paljon rauhaa ja sen edellytyksiä, ilmiselvin oli jäänyt uupumaan: Rauhaa ei voi olla, ennen kuin lopetetaan sotiminen. Tuntuu truismilta, ja tuskin olisin kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota jollei minun työryhmässäni eräs bosnialainen opiskelija olisi aiemmin avautunut täsmälleen samasta asiasta. Hänelle meidän horinamme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta oli turvassa ja mukavuudessa kasvaneiden lapsukaisten korkealentoista löpinää.

Kysymyksessä on perustavanlaatuinen näkökulmaero. Bosniakki ja Duisenberg olivat molemmat kokeneet sodan. Semmoisen oikean, missä ystäviä kuolee ja eivätkä räjähdykset ole elokuvien kauniita ilotulituksia vaan savua, lentäviä sirpaleita ja naapurin aivonkappaleita paidanrinnuksilla. Siitä näkökulmasta rauha on yksinkertaisesti sodan puuttumista, ja sille perustuu kaikki muu. Ennen kuin mitään hyvää ja kaunista voidaan yhteiskunnassa rakentaa, pitää saada aikaan rauha.

Jos ei ole koskaan kokenut sotaa, rauhasta tulee monimutkaisempi käsite. Se täytyy rakentaa ja säilyttää joka päivä uudelleen. Sille täytyy luoda edellytykset. Täytyy olla taloudellista vakautta, yksilön oikeusturvaa, tasa-arvoista koulutusmahdollisuutta, mielipiteenvapautta jne jne. Rauhan pitää olla hyvä diili. Jos näin on, saamme pitää rauhan. Jos näin ei ole, ennemmin tai myöhemmin joku tekee sen harhapäätelmän, että ongelman voi ja se kannattaa korjata asein. Ei ehkä kovin moni sellainen, joka on kyyhöttänyt pommisuojassa toivomassa, että katto kestää, mutta niitä ihmisiä on Euroopassa päivä päivältä vähemmän. Viron viime päivien levottomuudet ovat saaneet minut miettimään, että ehkä jo liian vähän. Jotkut vanhuksista eivät ehkä ole päässeet ylös toisen maailmansodan aikaisista juoksuhaudoistaan, mutta keskimäärin taitaa olla helpompi yllyttää riitaa haastamaan sellainen sukupolvi, joka ei ihan ymmärrä kuinka pahasti voi käydä.

Duisenberg ja kumppanit rakensivat Euroopan unionin yksinkertaisesti sitoakseen Euroopan suuret maat toisiinsa niin järein taloudellisin sitein, ettei maailmansotien aikana nähdyn kaltaista mantereenlaajuista teurastusta pääsisi enää koskaan tapahtumaan. Suuri osa Euroopasta onkin päässyt nauttimaan taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta huomattavan pitkään. Jatkaakseni rautalangoin sulkapallovertaustani, meillä on reilu pistejohto sodan kanssa pelattavassa pelissä.

Sulkapallovastustajani on sitä mieltä, että keulan pitäminen on kaikille vaikeaa. Jotenkin sitä kuitenkin toivoo, että Eurooppa osoittautuisi siinä paremmaksi kuin minä.

Kuva Tallinnan mellakoista, hs

Extravaganzaiiiii!

Käsi ylös, kenen default-tapa vastustaa maailman vääryyksiä ja epätäydellisyyksiä koostuu kirjoittamisesta, kokoustamisesta ja lobbaamisesta? Tunnetko itsesi joskus täydeksi masokistiksi? Ahdistaako aanelosten suoltaminen ja kuivan kokouspullan nakertaminen? Totisesti minä sanon teille: Tällä kertaa kaikki on toisin. Mesdames, messieurs, saanko esitellä: Tärkeä asia yhdistettynä yksiin maanosan parhaista bileistä. Life Ball 2007, täältä tullaan! Ja siltä varalta, että itävaltalaisten mainokset eivät vakuuta, tein kotivideon.

Hullu rotta esittäytyy

Poliittinen aktivoituminen ei ole ainakaan vähentänyt jo entiselläänkin kärkkäitä ja runsaslukuisia mielipiteitäni. Tämän blogin perustaminen on minulle yritys säästää työ- ja muita kavereitani purkauksiltani. Eihän näitä n+1 poliittista blogia jaksa kukaan lukea, mutta ehkä tästä blogiterapiasta on se hyöty, että saan edelleen kahviseuraa.

Aloitan ensimmäisen postaukseni asiaosion tunnustuksella: Ajoitus ei ole parhaita puoliani. Liityin demareihin vaalitappion jälkeisenä maanantaina, ja kuten siippa niin osuvasti kommentoi päätöstäni: Minä olen se hullu rotta joka ui uppoavaan laivaan. Vaalitappion jälkeen niitä hulluja rottia on tosin alkanut näkyä enemmänkin. Veikkaisin, että aika moni on lähtenyt mukaan samasta syystä kuin minä: Take 'em when they're down. SDP menee alas viemäristä, jollei se kohta herää punaruusuisesta työväenliikkeen unestaan, katso ympärilleen ja ota haltuunsa rooliaan poliittisen kentän maltillisena, modernina vasemmistosiipenä. Puolueessa näyttää olevan paljon ihmisiä, joiden ei ole kenties kymmeniin vuosiin tarvinnut tarkistaa näkemyksiään puolueen linjauksista ja niiden toteuttamistavoista. Heidätkin pitäisi saada uudelleen liikkeelle, ja murskatappio on siinä mielessä loistava tilaisuus. Liian hyvä ohitettavaksi.

Ei voi olla niin, että murrosten keskellä painiskelevassa yhteiskunnassa vasemmisto yrittää puolustaa heikkoja pölyisillä iskulauseilla, joiden sisällöstä ei ole ollut selvyyttä ikuisuuksiin. Keinot eivät saa muodostua tarkoitukseksi, ja keskustelussa on oltava valmis kuulemaan sellaisiakin näkemyksiä ja ideoita, jotka eivät vastaa omaa kuvaa oikeaoppisesta vasemmistolaisuudesta. Kehotankin jokaista tekemään listan niistä avaintermeistä, jotka kaikkein pahiten nostavat niskakarvanne pystyyn, ja tarkastelemaan olisiko niiden alta löydettävissä uusia ajatuksia, tuoreita näkökulmia, mitä tahansa muuta kuin vanhaa homeista vasemmistoliturgiaa. Aloitan itse. Maksullinen koulutus? Voisiko sen valjastaa keinoksi kohti tasa-arvoisempaa koulutusjärjestelmää? Perustulo? Kertoisiko perustulomallien ilmeisistä ongelmistaan huolimatta saama suosio siitä, että sosiaaliturvan uudistamiseen ei enää pikku viilailu riitä? Vastakkainasettelun loppu? No ehkä ei sentään, mutta omien aloitteiden teossa ja saamisessa läpi saattaisi hyvinkin auttaa, jos jättäisi sanomatta ei ennen kuin itsellä on esitettävänä jotain parempaa.

SDP:tä vihataan omassa tuttavapiirissäni yleisesti. En ole huomannut minkään muun puoleen saavan osakseen niin tunneperäistä suhtautumista. Kaikilla tuntuu olevan mielipide siitä, mikä kaikki demareissa mättää. Vihasin SDP:tä itsekin, kunnes sitten päätin liittyä ja tehdä asialle jotain. Välillä vihaan vieläkin. En siksi, että heikompien puolella oleminen ja tasa-arvo olisivat minusta vihattavia arvoja. Viha kumpuaa siitä, että katsoo tilannetta ulkopuolelta ja tuntee SDP:n pettäneen ne ihmiset, joiden puolesta se sanoo taistelevansa. Sen voi tietenkin yrittää kuitata sillä, että sanoma ei mene perille tai että meillä on nyt tämmöinen imago-ongelma. Jospa nyt emme kuitenkaan tekisi niin. Tämä viha kertoo siitä, että SDP:n perimmäisiä arvoja pidetään tärkeinä. Tätä vihaa pitää kuunnella.