Olen muuttanut

Nyt kävi niin, että suuren lukijamäärän vuoksi vaalien aikaan aloitettu bloggaaminen Uudessa Suomessa on jäänyt päälle. Koska minulla ei ole kahden blogin edestä sanottavaa, tai ainakaan aikaa kirjoittaa sitä, tämä alkuperäinen on jäänyt hunningolle. Niinpä tämä blogi menee nyt jäihin.

Keskustelu jatkuu osoitteessa http://saijajokela.blogit.uusisuomi.fi/

Tervetuloa lukemaan ja vänkäämään sinne.

”Tapa” (5. käsky, 2. Moos 20:13)

Viimeisen kahden viikon ajalle on sattunut kaksi toisiinsa liittyvää tapausta, jotka saavat minut kiehumaan raivosta. Epätoivon puolelle minut työntää se, että niissä on kyse kahdesta yhteiskunnallisesta instituutiosta: YLEstä ja Maikkarista.

YLE ja MTV3 lainasivat kahta blogikirjoitusta puistattavalla tavalla ja ilmeisen tarkoitushakuisesti päin mäntyä. Molemmissa kirjoituksissa käsiteltiin maahanmuuttokeskustelun kummallisuuksia (alkuperäiset tässä ja tässä), ja havainnollistettiin asiaa kärjistävien esimerkkilauseiden avulla. Molemmissa tapauksissa kirjoittaja teki täysin selväksi, että kyseessä on yhteiskunnallisen keskustelun ongelmallisuutta havainnollistava hypoteettinen esimerkki, ei hänen mielipiteensä. Nämä esimerkkilauseet sitten päätyivät suoriksi lainauksiksi tv-ohjelmiin edustamaan kyseisten bloggaajien maailmankatsomusta (ks. A-talk 30.10.2008 ja Maikkarin vaalikeskustelu 22.20.2008). Asiayhteydestä täysin irrotettuina, tietenkin.

En voi kuin päätellä, että on päässyt kasvamaan toimittajasukupolvi, jonka mielestä on ihan ok vääristellä ihmisten sanomisia ja heittää romukoppaan kaikki hyvän journalismin periaatteet, jos itse on mielestään Oikeassa ja Hyvä, ja niiden muiden mielipiteet Ikäviä ja Väärin. Ei kai se näin voi mennä? Vaikka toimittajan omakuva olisikin ei-rasistinen, ei-xenofobinen, ei-ennakkoluuloinen, tosi ekologinen ja tosi tiedostava, ei kai se anna oikeutta valehdella?

Ei. Sananvapauden on oltava voimassa kaikkien kohdalla, ja samoin toimittajan työmoraalin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa Halla-aholla ja Kerosella on kaikki oikeus tuoda esiin vastapuolen aivottomuus, jos ja kun sellaista ilmenee. Lisäksi tässä tapauksessa he tekivät sen selkeästi ja kauniisti argumentoiden, eivätkä ainakaan näillä nimenomaisilla kirjoituksillaan mitenkään ansainneet osakseen koitunutta paskanheittoa. (Herrojen rautalangasta väännetyt puolustuspuheet tässä ja tässä.) Olen siis tässä suhteessa päätynyt samaan rintamaan tyyppien kanssa, joiden kanssa minulla asiallisesti on kovin vähän yhteistä. Kiitti vaan journalistit tästäkin kokemuksesta.

Hyvää tarkoittavat nuoret toimittajat tekisivätkin maahanmuuttokeskustelulle suuren palveluksen, jos ymmärtäisivät, että kaikki puhe maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei ole kuolaavien neanderthalilaisten älämölöä vain siksi, että mainitaan samassa lauseessa sanat maahanmuutto ja ongelma. Jos ei tätä tajua tai suostu myöntämään, on kyseessä joko väärä tilannearvio, tai todella huono strategia.

Halla-aho ei ole idiootti. Keronen ei ole idiootti. Keskustelua seuraavat ihmiset ihan varsinkaan eivät ole idiootteja, ja tämä on siksi heille ilmiselvää. He näkevät kyllä, kuka on opetellut faktat ja osaa vetää niistä uskottavan tuntuisia johtopäätöksiä. Keskustelulle tuskin on eduksi, jos ulospäin näyttää siltä, että maahanmuuttokeskustelussa looginen ajattelu on ns. maahanmuuttokriittisen sektorin yksinoikeus.

Ammattitaitoinen journalisti voisi toki ottaa näiden kaverien faktat, tonkia vähän lisää ja vetää omat, toisenlaiset johtopäätökset. Voisi syntyä oikeaa keskustelua ja oikeita ratkaisuja, eikä aihealue olisi enää pelkästään rajat-kiinni-tyyppien ja kulttuurirelativistien dominoima. Nythän kukaan maltillinen poliitikko ei uskalla koskea koko kysymykseen, koska jos niin tekee, tulee välittömästi leimatuksi joko matalaotsaiseksi rasistiksi tai kukkahattu-sossutäti-ituhipiksi. Välimuotoja ei ole.

Se, että toimittajakunta sen sijaan toistuvasti suhtautuu ihmisiin ikään kuin olisimme kaikki vajaaälyisiä, lukutaidottomia ja kykenemättömiä googlettamaan, johtaa korkeintaan siihen, että ihmiset alkavat vetää yhtäsuuruusmerkkejä humaaniuden ja hölmöyden välille.

Se olisi kovin valitettavaa.

Kiitos

Henkilökohtainen äänisaaliini kuntavaaleissa oli 146 ääntä. Tällä budjetilla, näissä vaaleissa ja ensikertalaisena voisi olla ihan tyytyväinenkin. Kampanjaa on ollut hauska tehdä. Minulla on ollut ilo tavata monta mielenkiintoista ihmistä ja käydä monta mielenkiintoista keskustelua.

Kiitos teille kaikille, joiden kanssa olen saanut kampanjaa tehdä. Erityisesti haluan kiittää teitä, jotka olette halunneet antaa minulle äänenne. Tällä kertaa ei paikkaa irronnut, mutta asioiden edistäminen jatkuu.

Hesarin 10 hyvää syytä äänestää

Helsingin Sanomat listasi tänään syitä astella uurnille. Hyvä niin. Kuntavaalit ovat ne vaalit, joissa on pelissä kaikkein eniten jokapäiväistä arkea koskevia asioita. Jos joissakin vaaleissa kannattaa vaivautua uurnille, niin juuri näissä. Seuraavassa omat mielipiteeni hesarin tärkeinä pitämistä teemoista:

1) Helsingin seutu kaipaa vuokra-asuntoja.
Kyllä. Vuokra-asunnoissa asujat ovat tyypillisesti pienituloisia, ja heidänkin pitää mahtua asumaan Helsingissä. Lisäksi vuokra-asuminen saisi muutenkin yleistyä. Se on joustavampi asumismuoto kuin omistusasuminen, ja vähäriskisempi, kuten äskettäiset esimerkit Suomesta ja maailmalta osoittavat.

2) Kyllä vai ei ruuhkamaksuille?
Kyllä. Ruuhkamaksuilla voidaan yhdistää ympäristön ja autoilijan edut, puhtaampi ilma ja sujuvampi liikenne.

3) Koti jokaiselle asunnottomalle
Kyllä. Asunnottomille pitää rakentaa asuntoja eri puolille kaupunkia, myös Töölöön. Ja mikä ettei Kruununhakaankin, jos sopiva paikka löytyisi. Jos on valmis elämään yhteiskunnassa, jossa on syrjäytymistä, täytyy olla valmis asumaan asuntolan vieressä. Suuriin ongelmiin joudutaan jos kaikki ongelmatapaukset kootaan samoille alueille, kuten erilaiset asuntolavastustajat usein vaativat.

4) Terveyskeskuksiin ei riitä lääkäreitä
Lääkäreillä on Helsingissä liikaa töitä, koska heitä on liian vähän. Terveyskeskustyötä ei kuitenkaan saada mielekkäämmäksi vähentämällä työtä, koska potilaatkin pitäisi voida hoitaa. Lääkäreillä pitäisi olla terveyskeskuksissakin mahdollisuudet erikoistua tiettyihin sairauksiin tai väestöryhmiin. Näin terveyskeskustyön mielekkyyttä lääkäreille voitaisiin lisätä ja pitää huolta hoidon määrästä.

5) Halvempaa joukkoliikennettä
Kyllä.

6) Enemmän rahaa lastenhoitoon kotona?
Ehdottomasti ei. Lasten kotihoitoa on Suomessa tuettu niin paljon, että olemme käytännössä eteläeurooppalainen kotiäitiyhteiskunta. Jopa perinteisesti kotihoitoon uskoneessa Saksassa on selvästi vähemmän kotiäitejä kuin meillä.
Minusta on kohtuutonta leimata töissä käyvät huonoiksi äideiksi ja isiksi ja yrittää ajaa vanhemmat (käytännössä äidit) kotiin hoitamaan lapsia. Ikävintä on, että ensin vaaditaan kaikille valinnanvapautta ja sen jälkeen sanotaan, että päivähoidossa lapsi kärsii.

7) Keskustakirjasto Töölönlahdelle?
Ei. Keskustakirjasto Postitaloon. Keskustakirjaston pitää olla ihmisvirtojen leikkauspisteessä. Töölönlahtikin on vähän syrjässä. Nykyinen pääkirjasto Pasilassa kärsii samasta ongelmasta. Pasila on kyllä kätevä paikka, mutta kirjasto on siellä liian syrjässä. Samoin kävisi, jos kirjasto tulisi Töölönlahdelle.

8) Laillinen paikka graffiteille?
Kyllä. Samalla tarvitaan vähintään nykyiset rangaistukset kaikkialla muualla tapahtuvasta töhrimisestä. Ja jos laillinen paikka lisää muualla tapahtuvaa töhrimistä, siitä pitää luopua.

Parhaimmillaan graffitit ovat todella hienoja. Silti: Muiden autolla ei saa ajaa ilman lupaa eikä muiden eväitä syödä ilman lupaa. Ei muiden seiniä, autoja tai naamavärkkejäkään saa maalata ilman lupaa.

9) Paljonko rahaa liikuntapaikoille?
Liikuntapaikkojen rahoituksen pitäisi pysyä jossakin kohtuudessa. Samalla pitäisi katsoa mihin liikuntaan panostetaan. Nyt suurimmat rahat menevät miesten suosimiin joukkuelajeihin kun taas naisten suosimia liikuntamuotoja tarjotaan lähinnä kaupallisten palvelutarjoajien toimesta. Tämä tuskin on kohtuullista.

10) Pääkaupunkiseudun kaupungit yhteen?
Kyllä. Pääkaupunkiseutu muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden joka tapauksessa. Ei sellaista kokonaisuutta pidä hallinnoida pieninä palasina. Liikennettä, asuntotuotantoa tai kouluverkkoa ei voida suunnitella kunnolla vain osalle yhtenäisestä kokonaisuudesta. Nykyisin vasen käsi ja oikea käsi teeskentelevät, etteivät kuulu samaan kehoon, ja vetävät yhtä köyttä eri suuntiin.

Lyömäaseiden evoluutio: Nuija, kirves, lapsen paras

Taannoinen kirjoitukseni Kotiäitiyhteiskunta sohaisi melkoiseen arvokeskustelun muurahaisperään. Tämä ei ollut sinänsä yllättävää. Lapsiin liittyvät kysymykset ovat yhteiskunnassamme niitä, joista keskustelu on helposti aika tunnepohjaista. Koska tälläkin kertaa syntynyt keskustelu velloi kiitettävästi, mutta sisälsi runsaasti tahallisia ja tahattomia väärinkäsityksiä, katsoin tarpeelliseksi vetää omia pointtejani vähän yhteen:

Toisin kuin jotkut Uuden Suomen puolella blogiani kommentoineet ovat olettaneet, en edelleenkään pyri kieltämään lasten hoitamista kotona. Joissain olosuhteissa on varmasti hyvä vaihtoehto hoitaa lapset kotona jonkin aikaa. Olen silti tuonut esille sen, ettei ole olemassa näyttöä siitä, että kotihoito olisi automaattisesti ”lapsen parhaaksi”. Sen sijaan on näyttöä siitä, että pitkät kotihoitojaksot huonontavat naisten työllistymistä ja huonontavat lasten pääsyä varhaiskasvatuspalveluihin. Eli: Kotona voi olla mukavaa, mutta valmiudet kohdata kodin ulkopuolinen maailma tahtovat kärsiä.

Olen myös mielestäni käydyssä keskustelussa ihan pätevästi osoittanut, että lasten kotihoitoon kaadetaan jo nyt huomattavasti enemmän rahaa lasta kohden kuin lasten päivähoitoon. Silti perheelle päätyvä rahasumma on pieni. Kotihoidontuen nostaminen tasolle, joka ei enää olisi perheelle taloudellinen uhraus, tulisi yhteiskunnalle niin kalliiksi, että edes Kokoomus ei uskalla kalastella ääniä sen tyyppisellä populismilla.

Olenkin peräänkuuluttanut sellaisia tapoja lisätä perheiden mahdollisuutta valita enemmän aikaa toistensa kanssa, jotka eivät käy taloudellisesti ylivoimaiseksi sen paremmin perheelle kuin yhteiskunnallekaan, ja joissa vaihtoehtojakin olisi käytettävissä useampi kuin kaksi. Minulle kun perheen aika toisilleen ei tarkoita sitä, että toinen viettää kaiken aikansa kotona, ja toinen raataa pitkää päivää kattaakseen syntyneen aukon tuloissa. Miksei voitaisi esimerkiksi tukea sitä, että kahden vanhemman perheessä molemmat vanhemmat tekisivät lyhyempää työpäivää?

Jos päästämme päivähoidon laadun laskemaan tasolle, jossa - toisin kuin onneksi vielä - päivähoito ei enää oikeasti ole lapsen edun mukaista, ja pumppaamme rahaa kotihoitoon, se ei ole perheiden valinnanvapauden lisäämistä. Päinvastoin. Silloin pistämme perheet selkä seinää vasten: Joko toinen teistä jää kotiin, tai lapsi kärsii.

Eikä sellaista vanhempaa hevin löydy, joka näkisi siinä tilanteessa vapauden valita.

Naiset kotiin ja rahat pois hyvätuloisilta

Vaalikeskusteluissa on kovasti kritisoitu SDP:n vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta. Kritiikki on tullut pitkälti poliittisen kentän oikealta laidalta. Minusta tämä on hämmästyttävää.

Suomen palkkaverotus on varsin voimakkaasti progressiivista. Tämän lisäksi kansalaiset maksavat vielä progressiivisia maksuja. Mitä paremmin tienaat, sitä kalliimpaa päivähoitosi on. Tämän tuplaprogression purkaminen on keskeistä, jos haluamme purkaa kannustinloukut ja tehdä työnteosta aina kannattavaa.

Tuplaprogressio voidaan purkaa kahdella tavalla:

1) laittamalla kaikille sama maksu tai

2) poistamalla maksut.

Kaikille ei voida laittaa samaa maksua, ellei maksu ole niin alhainen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Käytännössä ainoa tapa purkaa tuplaprogressiota onkin päivähoidon tekeminen maksuttomaksi peruskoulun tapaan.

Jostakin ihmeen syystä ne tyypit, jotka väittävät kannattavansa sitä, että työnteko kannattaa aina, vastustavat tuplaprogression purkamista. Tämä on ymmärrettävää, jos tavoitteena ei olekaan se, että työnteko kannattaa aina, vaan että se kannattaa joillekin. Esimerkiksi naisen paikka voisi olla kotona lasten kanssa. Tällöin voisi vaatia myös kotihoidontuen lisäämistä, sehän vähentää naisten työssäkäyntiä.

Ai niin…

My bad.

Koulujen välisistä eroista

PISA-tulosten jälkeen suomalaisen peruskoulun erinomaisuudesta on tullut kaikkialla vastaan tuleva mantra. Suomalaisen koulun korkeaan laatuun vannovat monet niistäkin, jotka vielä hiljan valittivat peruskoulun tasapäistävän oppilaansa.

Hyvien PISA-tulosten varjoon jäävät kuitenkin koulujen väliset erot oppimistuloksissa. Erityisesti Helsingissä koulujen välillä on suuria eroja siinä, millaisilla tuloksilla oppilaat päättävät peruskoulu-uransa ja pyrkivät lukioon tai ammatillisiin opintoihin. Meillä on oppimistuloksilla mitattuna Suomen parhaat ja Suomen heikoimmat koulut.

Erot koulujen tuloksissa eivät kuitenkaan johdu kouluista, vaan niiden toimintaympäristöstä. Oppilaiden tausta selittää jopa 85 % koulujen välisistä oppimistuloseroista. Väestön koulutustasolla, maahanmuuttajien osuudella ja sosiaalisen asumisen määrällä koulun sijaintialueella voidaan selittää jopa 70 % eroista.

Huonompia oppimistuloksia saavat koulut eivät siis saa huonompia tuloksia koska ne ovat huonompia kouluja, vaan koska niiden tehtävä on haastavampi. Näissä kouluissa oppilaat tarvitsisivat koululta keskimääräistä enemmän tukea, eikä koulu ei pysty vastaamaan tähän haasteeseen ja tarjoamaan oppilaille muuten puuttuvaa tukea koulunkäyntiin.

Lähes kaikessa toiminnassa osataan sen rahoituksessa huomioida tehtävän vaikeus. On kalliimpaa rakentaa suolle kuin peruskalliolle ja kalliimpaa hoitaa reumaa kuin flunssaa. Samaa periaatetta pitäisi soveltaa kouluihinkin.

Niin kauan kuin kouluja rahoitetaan ikään kuin kaikki oppilaat olisivat samanlaisia ja tarvitsisivat samoja asioita, jätetään koululta enemmän tukea tarvitsevat oppilaat, perheet ja alueet oman onnensa nojaan. Niin ei saa tehdä.

Niiden koulujen, joiden tehtäväkenttä on haastavampi, tulisi saada enemmän resursseja kuin vähemmän haastavassa tilanteessa olevien koulujen. Tämä ei tarkoita ”heikkojen” koulujen valikoimista ja erillistä ”positiivista diskriminaatiota” vaan mallia, jossa koulun saama rahoitus heijastaa sen oppilaspohjan tuomia haasteita.

PS Aiheesta tuli juuri myös Sorsa säätiön tiivis katsaus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Nurmijärvi here I come

Kotiuduimme juuri takaisin Helsinkiin Sipoosta, jossa olimme pari viikkoa väliaikaismajoituksessa putkiremppaa paossa. Mukavaa oli, ei siinä mitään. Mummo piti hyvää huolta lapsenlapsestaan, ja siinä sivussa myös lapsen vanhemmista. Reissu toimi kuitenkin myös hyvänä muistutuksena siitä, kuinka paljon ympäröivät rakenteet ja palvelut ohjaavat ihmisen toimintaa.

Kun julkinen liikenne kulkee harvoin, eikä ole matalalattiabusseja, ei juuri tee mieli lähteä kaupunkiin lastenvaunujen kanssa. Otetaan siis auto. Koska on päätetty lähteä liikkeelle autolla, pitää löytää parkkipaikka. Siispä ostoksille Itäkeskukseen, keskustassa on niin tuskaista pyöriä. Jos kuitenkin metrolla piipahtamaan keskustaan? Äh, mennään autolla, kai se parkkipaikka jostain löytyy, vauvan kamat on hankalat raahata kun ei ole niitä vaunujakaan mukana. Ja katso: tuossa tuokiossa ekologisehkosti elelevä, lähikauppoja suosiva, autoton urbaanieläjä on muuttunut joka paikkaan autolla pörrääväksi, kauppakeskuksissa asioivaksi nurmijärviöksi. Onneksi edes anoppi pitää rotia ja tarjoaa sitkeästi kimppakyytivaihtoehtoa.

Vietettyäni pari viikkoa katsellen, kun ekologinen omatuntoni ja mukavuudenhaluni kinaavat keskenään, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että ekologisesta vaihtoehdosta pitää tehdä ihmisille se helppo ja mukava vaihtoehto. Jos joka kerta pitää erikseen päättää olla Hyvä Ihminen, minä ainakin lipsun.

Siis: Tiivistä kaupunkirakennetta, toimivaa joukkoliikennettä, pyörätelineitä ja työsuhdekuukausilippuja.

Ja keskustassa parkkeeraaminen, se on ihan liian halpaa.

Puolueiden välisistä eroista

Olin perjantaina Ylen Aikaisen Tulokkaat-sarjan keskustelussa, jossa on vastakkain kaksi ensimmäistä kertaa mukana olevaa kuntavaaliehdokasta (ilmestyy maanantain aikana kuunneltavaksi tänne). Minulle osui pariksi Vihreiden Risto Nyberg.

Ohjelmassa molempien ehdokkaiden piti nimetä kolme konkreettista asiaa, jotka he haluavat pistää kuntoon tulevalla valtuustokaudella. Minä nimesin tietenkin päivähoitopaikat, koulujen välisten oppimiserojen kiinni kuromisen ja kaupunginosien välisen eriytymiskehityksen pysäyttämisen. Nyberg halusi parantaa vanhusten ja vammaisten palvelujen saatavuutta, laajentaa metroa ja lisätä passiivitalojen rakentamista. Päädyimme molemmat kannattamaan toistemme tavoitteita.

Epäilen, että samoin olisi käynyt, oli puolueiden ja henkilöiden yhdistelmä tällaisessa keskustelussa melkeinpä mikä tahansa. Kuuntelija vetää siitä helposti sen johtopäätöksen, että puolueiden välillä ei ole eroa. Se ei ole totta, mutta edellä kuvatun kaltainen formaatti peittää kyllä erot aika tehokkaasti.

Ihan oikeasti, kuka nyt kynsin hampain vastustaa sitä, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus oppia, tai että vammaiset saavat tietoa niistä palveluista joihin he ovat oikeutettuja? Ei yhtään kukaan. Erot tulevat esiin, kun hyvät asiat pitää toteuttaa, ja se alkaa maksaa rahaa. Pätkä metrokiskoa vai lisää pyöräteitä? Enemmän tukiopetusta vai lisää sosiaalityöntekijöitä opastamaan vammaisia? Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun joudutaan leikkaamaan menoja. Mikä näistä kaikkien kannattamista hyvistä ja kauniista asioista lentää ehdokkaalla ensimmäisenä mappi ööhon?

Siksi kannattaa katsoa nimenomaan ehdokkaan omia vaaliteemoja ja toisaalta puolueiden vaaliohjelmien konkreettisia osia. Ne ovat asioita, joiden puolesta ehdokkaat ja puolueet oikeasti tappelevat, ja jotka vasta viimeisenä otetaan neuvottelupöydälle silvottavaksi. Se muu hyvä ja kaunis on viime kädessä myytävänä, jotta ehdokas saisi läpi sen, minkä takia hän politiikassa elää ja hengittää. Niin minulla kuin muillakin, jotka toimivat missään poliittisissa liikkeissä. Poikkeuksena tästä ovat ne, jotka muodostavat ikioman yhden hengen poliittisen liikkeen.

Toinen mahdollisuus saada erot esiin on kysyä ehdokkaalta suoraan, mistä hän aikoo kiskoa rahat hankkeisiinsa, jos veroja ei saa nostaa, ja jostain pitää rahoitus saada. Eikä kannata hyväksyä vastaukseksi, että hallinnosta. Ei semmoista elämästä irrallista ”hallintoa” ole olemassakaan, josta olisi supistamalla saatavissa määrättömästi fyrkkaa. Minä kannatan esimerkiksi ruuhkamaksuja ja parkki- ja pysäköintivirhemaksujen korottamista. Myös kiinteistöveron nostamista voisi harkita, ja kunhan päivähoito saadaan kuntoon, lasten kotihoidontuen Helsinki-lisän voisi poistaa. Nämä asiat kertovat minun arvoistani siinä kuin vaaliteematkin, mutta kukaan ei niitä koskaan ehdokkailta kysy.

Kysykää te.

Kenen puolella?

Näissäkin vaaleissa törmää hämmästyttävän usein kysymykseen siitä kannattaako kunnan ostaa palvelut ulkoa vai tuottaa ne itse. Se on sääli, koska kaikki tietävät, että kysymys on väärä. Palveluja ei lähtökohtaisesti kannata tuottaa virkamiestyönä kunnan toimesta eikä niitä kannata lähtökohtaisesti ostaa ulkoa. Ne kannattaa tuottaa mahdollisimman tehokkaasti, tekipä sen kunta itse tai yksityinen yritys.

Helppo ansa on kuvitella, että yksityinen sektori tuottaisi aina palvelut tehokkaammin kuin julkinen. Se tekee niin, jos meillä on toimivat markkinat, joilla kilpailu pitää hinnat kurissa ja pakottaa yritykset tehokkuuteen. Sellaiset markkinat on joidenkin palvelujen osalta Helsingissä. Kaukana maakunnissa on vaikeampaa. Muun väittäminen on täyttä tuubaa. Minusta ainoa ihmisryhmä joka on pelottavampi kuin se, joka tätä sokeaa markkinauskoa julistaa, on se, joka siihen ihan oikeasti uskoo.

Yhtä helppo ansa on kuvitella, että koska julkinen sektori tekee asioita hyvästä tahdosta eikä voitonpyynnistä, se tekee asiat hyvin. Näin ei valitettavasti läheskään aina ole. Jotkut jopa kuvittelevat, että vasemmiston tehtävä olisi puolustaa kuntien työntekijöitä vastustamalla kilpailuttamista. Viimeisen kahdensadan vuoden suurimpia saavutuksia on kuitenkin se, että julkinen sektori toimii kansalaisten hyväksi. Se ei ole olemassa valtiopäämiehen, aateliston, virkamiesten tai minkään luokan etujen ajamiseksi.

Siksi ainoa merkittävä kriteeri, jolla julkisen sektorin pitää arvioida palvelujaan, on se, kuinka tehokkaasti palvelut tuotetaan. Käytetyillä resursseilla pitää saada mahdollisimman paljon mahdollisimman hyvää. Niin kauan kuin palvelujen tuottamisen tapa on itse tarkoitus ja perustuu ideologiaan eikä tarkoituksenmukaisuuteen, ei koskaan päästä kysymään oikeita kysymyksiä. Asioita ei uskalleta yrittää tehdä paremmin, jos ideologisiin poteroihin kaivautuminen estää virheiden tunnustamisen, niiden korjaamisesta puhumattakaan.

Leviticus ja journalismi

Hesari julkaisi tänään hiukan muokattuna seuraavan kirjoituksen:

Lapin Kansan ex-päätoimittaja kertoo (HS 3.10.2008), että julkilesbon
olisi vaikeaa toimia kyseisen lehden päätoimittajana. Mielenkiintoista
asiassa on se, että ex-päätoimittaja selvästi pitää oikeutettuna,
ettei julkilesboa valittaisi hommaan, jonka hoitamista
hankaloittaisivat alueen vanhoilliset ja ahdasmieliset asukkaat.
Olisihan päätoimittajan yksityiselämä yhteisön arvojen vastaista.

Varsin johdonmukaisesti suomalainen yhteiskunta on katsonut, että
maailmankuva, perustui se uskontoon tai ei, ei oikeuta syrjimistä.
Arvot, uskoi niihin kuinka lujasti hyvänsä, eivät anna oikeutta hylätä
lakia ja oikeutta. Minusta tämä on ollut hyvä lähestymistapa.
Hämmästyttävän tiukassa kuitenkin näyttää istuvan uskomus, että
yhteisöllä on oikeus rajoittaa jäsentensä toimintaa lainsäädännön
ylitse ja ohitse.

Ei ole harvinaista kuulla mielipiteitä, joissa kyseenalaistetaan
joidenkin maahanmuuttajaryhmien tapojen yhteensopivuus länsimaisen
kulttuurin ja suomalaisen, maallisen oikeusvaltion kanssa. Nyt onkin
hyvä aika katsoa peiliin. Onko niin, että hyväksymme kyllä Suomessa
kivikautiset ennakkoluulot, kunhan ne ovat meidän?

Saija Jokela
HLBT-yhdistys Pinkkiruusun hallituksen jäsen
Helsinki

Aktiiviset osallistujat ja kaupunkisuunnittelu

Eilen osallistuin Megapolis 2023-tapahtuman osana olleeseen Wikisuunnitteluharjoitukseen. Suunnittelimme ryhmissä kortteleita Hernesaareen puupalikoista, legoista ja huovanpaloista.

Hauska huomio oli, että yksikään ryhmä ei suunnitellut niinkään kaupunginosaa kuin ympäristöjä. Suunnitelmista puuttuivat kauniisti kaartuvat kadut ja esteettisen muotoiset korttelit, jotka näyttävät hyvältä ilmakuvissa ja joita kaupunkisuunnittelijoiden tekemistä suunnitelmista aina löytyy. Ihmiset keskittyivät niihin asioihin, joita he pitävät tärkeänä asuinympäristössään.

Syntyi orgaanisen näköisiä jokaiselle-jotakin-kortteleita, jotka eivät niinkään näyttäneet jonkun suunnittelemilta kuin paikalle versoneilta. Syntyi pieniä aukioita kahviloineen ja kirjastoineen, bulevardeja ja hiekkarantoja, kattoterasseja ja sisäpihoja. Paikkoja, joissa ihmiset voivat oleskella ja kohdata sattumalta naapureita ja tuttuja.

Menetelmä näytti hienosti ne hyvät puolet, joita löytyy siitä, että ihmiset pääsevät itse suunnittelemaan ympäristöään. Siitä tulee asukkaidensa näköinen, ja siten ehkä todennäköisemmin sellainen, missä he viihtyvät.

Rehellisyyden nimissä harjoitus toi hyvin esiin myös menetelmän heikkoudet. Sekä yleisö että ryhmäläiset olivat isoksi osaksi tuttuja naamoja. Vaikka kansalaisjärjestöjen ja asukasyhdistysten kuulemisen sekä wikisuunnittelun kaltaisten menetelmien soisi muodostavan nykyistä suuremman osan sekä kaupunkisuunnitteluun että päätöksentekoprosesseihin yleensä, täytyy muistaa niiden rajoitukset.

Suorassa vaikuttamisessa on ylipäänsä se vika, että samat ihmiset ovat aktiivisia joka paikassa, ja vaikka yhdistyksiä on paljon, ihmisiä niissä on yhteensä yllättävän vähän. Suuri osa kuntalaisista ei ole aktiivisia missään kansalaisjärjestötoiminnassa. Asukkaiden osallistamisessa tämä on hyvä muistaa. Lähidemokratia vahvistuu, kun saamme päätöksiin mukaan entistä useampien kaupunkilaisten mielipiteet; ei niin, että samojen aktiivien kannat kuullaan entistä useampaan otteeseen.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Jumituin äsken katselemaan MTV 3:n chattia, kun nukutin lasta, ja kaukosäädin oli ah, niin lähellä, mutta niin kaukana. Maailman kammottavin déjà vu: Paitsi että Kauhajoen surmien tekijällä oli sama tekotapa, oli ihmisillä näköjään ihan samat kommentit, selitysyritykset ja syytökset kuin Jokelan surmassa. Voi kun maailma olisikin niin yksinkertainen kuin minä se näissä chattiviesteissä näyttäytyy.

Toisaalta tämä toisto säästää minut siltä, että kokisin painetta keksiä jotain uutta ja omaperäistä sanottavaa Kauhajoen surmista, tai katsoisin asiakseni käyttää tilaisuutta hyväkseni lobatakseni rahaa jollekin hyvälle asialle, vaikkapa pelastushelikopterille, kuten teki Tampereen yliopistosairaalan ensihoitoyksikön johtava lääkäri eilen uutisissa.

Sen sijaan ohjaan teidät Jokela-postaukseni pariin ja menen itse olemaan rauhassa sijoiltani. Ahistaa.

Mikä tonttivuokrissa oikeasti mättää

Tontinvuokraajat-niminen kansanliike lähetti kyselyn kunnallisvaaliehdokkaille koskien kantaa kaupungin suunnittelemiin tonttivuokran tarkistuksiin niissä taloyhtiöissä, joiden viidenkymmenen vuoden vuokrasopimus kaupungin kanssa on nyt umpeutumassa. Saatteessa ilmoitettiin, että jollei vastaa kyselyyn, liike katsoo ettei ehdokas pidä asiaa tärkeänä tai kannattaa vuokrien nostoa.

Pidän tärkeänä, ja kannatan.

Vuokrasopimuksen 50-luvulla solmineet taloyhtiöt ovat koko tämän ajan maksaneet lähinnä nimellistä tonttivuokraa. Esimerkiksi myöhemmin rakennettujen Merirastilan ja Kontulan asukkaat ovat aina maksaneet huomattavasti korkeampia maavuokria. Tästä en ole kuullut kenenkään älähtävän, vaikka äkkiseltään saattaisi pitää omituisena, että tonttia Kontulassa on pidetty arvokkaampana kuin vaikkapa Herttoniemessä. Järjestelyn moraalinen oikeutus on ollut siinä, että kaikki ovat tienneet, että vuokria tarkistetaan määräajoin. Tässä valossa sopivasti juuri nyt virinnyt äkillinen huoli tonttivuokrista haiseekin pahasti siltä, että vanhempien asuinalueiden hyvinvoiva keskiluokka yrittää muuttaa pelisääntöjä nyt, kun tarkistuksen aika on tullut ja vapaamatkustelun vuodet ovat ohi.

On totta, että tonttivuokrasysteemissä on paljonkin parantamisen varaa. Viidenkymmenen vuoden sopimukset ovat ensinnäkin aivan liian pitkiä. Jos tarkistukset vuokriin tehtäisiin vaikkapa viiden vuoden välein, ei tarkistuksesta tulisi nykyisenkaltaisia arpajaisia sen suhteen, millainen markkinatilanne tarkistushetkellä sattuu olemaan. Mahdolliset yli- ja aliarvioinnit korjaantuisivat seuraavalla kierroksella. Kaupungin asettama neljän prosentin tuotto-odotus ei minusta sinänsä vaikuta mitenkään kohtuuttomalta, mutta mikäli halutaan tukea asumista Helsingissä alentamalla tuotto-odotuksia, se on poliittinen päätös. Helsingin asuntotilanteen tietäen vuokralla asuja ei kylläkään alennusta vuokrassaan näkisi, eikä tonttivuokra muodosta korotettunakaan niin suurta osaa asumiskustannuksista, että se vaikuttaisi omistusasumisen houkuttelevuuteen sitä tai tätä. Parempiakin keinoja löytynee.

Olisi muuten hauska selvittää, miten toimisi tonttivuokrien sitominen asuinalueen väestö- tai asuntorakenteeseen. Vaikkapa niin, että paljon sosiaalista asuntotuotantoa merkitsisi matalia tonttivuokra ja vastaavasti alueilla, joilla ei tarvitse katsella köyhäilyä, olisi vähän korkeammat vuokrat. Saisipahan asunnonomistajakin varsin konkreettista iloa siitä sosiaalisesta monimuotoisuudesta.

Potemkinin matematiikkaa

UPD on parhaiden puoluelehtiperinteiden mukaisesti harrastanut taas ns. luovaa journalismia. Siinä määrin, että aamiaispöytämme innostui kirjoittamaan oikein vastineen. Eivät ole toistaiseksi julkaisseet, joten pistänpä tänne luettavaksi. Ettei unohdu, ja mene täysin hukkaan hyvä vinoilu.

Uutispäivä Demari uutisoi 2.9.2008, että porvarihallituksen kaudella kehitysyhteistyömäärärahojen kasvu on hiipunut. Pia Viitanen ja Kimmo Kiljunen selittivät asiaa sillä, että porvari ei välitä köyhistä. Ongelmalliseksi analyysin tekee se, että kehitysyhteistyömäärärahat kasvavat nopeammin kuin edellisellä hallituskaudella sekä absoluuttisesti että suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tämän näkee helposti uutisen yhteydessä olleesta kuvaajasta.

Vanhasen I:n kaudella kehymäärärahat lisääntyivät vuodesta 2003 vuoteen 2007 keskimäärin 48 miljoonaa euroa vuodessa. Vanhasen II hallituksen aikana vuosina 2008–2009 ne ovat lisääntyneet keskimäärin 82 miljoonaa vuodessa. Viime hallituksen aikana määrärahojen osuus BKT:sta nousi 0,06 prosenttiyksiköllä 0,34 prosentista 0,40 prosenttiin. Porvarihallituksen aikana sama nousu on saavutettu kahdessa vuodessa.

Kriittinen Uutispäivän lukija voisi kuvitella, että yhteiskunnassa kaikki menee uuden hallituksen aikana erinomaisesti, kun kritiikissä joudutaan turvautumaan lukujen tahalliseen väärinymmärtämiseen. Laskutaidon ei pitäisi olla kiinni siitä, onko hallituksessa vai oppositiossa.

Saija Jokela
Aleksi Henttonen
Helsinki

Suoraa vai väärää demokratiaa?

Suoran ja edustuksellisen demokratian suhde on hankala kysymys. Suoran demokratian lisääminen on sinänsä hyvä ajatus, mutta käytännön toteutuksessa törmätään aina ongelmiin. Yksi ongelma on, että kun puhutaan suorasta demokratiasta, aletaan nopeasti puhua myös kansalaisjärjestöistä ja kaupunginosayhdistyksistä. Molemmat ovat usein muutaman aktiivin keskenään pyörittämiä puljuja, jotka eivät – huolimatta muista hyvistä ominaisuuksistaan - ole demokratiaa nähneetkään, eivätkä siten mitenkään automaattisesti edusta niitä ihmisiä, joita väittävät edustavansa.

Toinen ongelma on aika. Kenelläkään ei ole aikaa perehtyä joka ikiseen kysymykseen, joka yhteiskunnassa tulee vastaan. Äänestäjän näkökulmasta edustuksellisen demokratian juju on siinä, että se vapauttaa hänet miettimästä iltakaudet sijoituspaikkoja tuulivoimapuistoille tai verotuksen painopisteiden muutosten vaikutuksia yksinhuoltajaperheisiin, jos hän mieluummin menee pelaamaan sulkapalloa. Ihmisiä pitää vaatia päättämään ainoastaan asioista, jotka heitä koskettavat ja joihin he ovat perehtyneet. Toisaalta, näistä asioista heillä pitää olla oikeus sanoa sanansa. Tasapainopisteen määrittäminen ei ole helppoa.

Pekka Wahlstedt arvosteli eilisaamun UPD:ssa Hanna Kuuselan ja Mika Rönkön toimittaman kirjan Puolueiden kriisi. Viitaten kirjan suoran demokratian puolustukseen Wahlstedt kirjoitti:

”Harva taitaa muistaa, että demokratia syntyi ja eli Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa juuri sen vuoksi, että asioista pystyttiin keskustelemaan ja päättämään arkisilla näyttämöillä, kuten kaduilla ja toreilla.”

Wahlstedt osuu tavallaan oikeaan. Täsmällisessä muodossa virke kuuluisi:

”Harva taitaa muistaa, että demokratia syntyi ja eli Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa juuri sen vuoksi, että pienellä vapaiden miesten vähemmistöllä oli aikaa keskustella ja päättää asioista arkisilla näyttämöillä, kuten kaduilla ja toreilla, koska orjat tekivät työt, eikä maahanmuuttajilta tai naisilta kysytty.”

PS.

Lisää inspiroivia kirja-arvosteluja: Tämän aamun UPD:ssa Wahlstedt arvostelee Tere Vadenin kirjan Linkolan ajamana (Like 2008), ja lopettaa kirjoituksensa:

”Todellinen demokratia elää ja nousee riistotaloutta riistotaloutta vastustavista kansalaisliikkeistä ja muista ruohonjuuritason toimijoista Tällaisesta demokratiasta Linkolallakaan tuskin on mitään pahaa sanottavanaan.”

Tuon perusteella voisi pitää hyvänä nyrkkisääntönä, että kun demokratian eteen joudutaan laittamaan jokin etuliite, puhutaan jo jostain muusta kuin demokratiasta. Vrt. kansandemokratia. Ehkä siksi Linkolakin hyväksyisi.

Pieniä askelia

Kuva: http://web.mac.com/theedonfamily/Site/Think_Critical.html

Maailman huomiolta piilossa, syrjäisillä Brittein saarella järki on saanut taas yhden työvoiton.

Vaikkakin sarkaa näyttää vielä olevan jäljellä.

Nettisivujen värkkäilyä

Kesän aktiivinen lomailuosa on meidän perheen kohdalta takana, ja koitti aika palata sorvin ääreen. Miehelle se on tarkoittanut piipahdusta työelämään ennen lokakuussa tapahtuvaa vahdinvaihtoa kotivanhemmuudessa; minulle taas sitä, että toinen käsipari poistui vaipanvaihto-, pyykkäys- ja puklunpyyhintävahvuudesta. Ja tietenkin kunnallisvaalikampanjoinnin alkua.

Sen kunniaksi olen tehnyt kotisivut (www.saijajokela.net). Ihan itte, valmiille formaatille. Jälki on vähän sen mukaista. Ihmisillä alkaa kuitenkin olla jo aika lailla medianlukutaitoa, ja tuskinpa kovin moni valitsee ehdokasta sen perusteella, että sen sivuilla on kiva banneri. Ai houp. Suurin osa kirjallisesta aktiviteetistani tulee silti kunnallisvaalien aikaankin tapahtumaan täällä blogin puolella. Kotisivuille tulee lähinnä isompia linjoja ja tietoa siitä, mistä tapahtumista minut tavoittaa.

Törmäillään.

Tutkivaa journalismia

Toimittaja haastattelee nelosen uutisissa eduskunnan äänestysnappeja testaavaa varusmiestä:

T:Miltä se kansanedustajan työ nyt sitten vaikuttaa?
V:Ei kovin vaikealta
T:Mitkä lihasryhmät siinä rasittuvat?
V:No ei ainakaan aivot.

Jätetään tällä kertaa sikseen keskustelu siitä, ovatko aivot lihasryhmä. Varusmiehellä on vielä aikaa oppia perusasiat ihmisen anatomiasta. Sen sijaan toimittaja, joka olettaa varusmiehen saaneen kattavan kuvan eduskuntatyöstä paineltuaan muutaman tunnin nappia, on karmeaa katsottavaa. Nelosen uutiset ovat, kuten kanavan slogan lupaa, todellakin jotain ihan muuta.

Marx ja parisuhde

Tekstin vääntäminen puolison tulojen vaikutuksesta sosiaaliturvaan osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä kysymykseen kietoutuu niin monta erilaista näkökulmaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, mutta joita ei millään saa mahtumaan yhteen yleisöosastokirjoitukseen ilman että tekstistä tulee käsittämätöntä puuroa. Selvennän siis vielä hiukan omaa kantaani joidenkin asioiden suhteen:

1. Universaali hyvinvointiyhteiskunta: Tarkoitetaan yhteiskuntaa, joka tarjoaa hyvinvointipalveluja kaikille kansalaisilleen, myös muille kuin pienituloisille. Kannatan ehdottomasti ja suurella sydämellä. Esimerkiksi koulutus, terveydenhuolto ja päivähoitopalvelut pitää taata kaikille, ja yhteiskunnan turvaverkkojen pitää olla valmiina myös tavallisen, keskiluokkaisen pulliaisen vaikeuksien varalta. Universaalius ei minulle kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki nostavat sosiaalitukea. (Tästä voi vapaasti lukea tämänhetkisen kantani perustuloon).
   
2. Yksilönvapaus, eli avoliitto vs. avioliitto: Ihmisten pitää saada päättää, millä tavoin ja milloin sitoutuvat toiseen ihmiseen. Toisaalta sitoutumisen muodon valinnan perusteena ei pitäisi olla sosiaaliturva. Tämän voi ratkaista joko olemalla huomioimatta kenenkään muun tuloja avun tarvetta määriteltäessä, tai kohtelemalla avoliittoa samoin kuin avioliittoa. Edellinen on teoreettisesti esteettistä, mutta kallista eikä juuri auta niitä, jotka apua tarvitsevat. Jälkimmäinen on vähemmän puhdasotsaista, mutta ottaa paremmin huomioon sen, mitä parisuhteet yleensä ovat ihan käytännössä, ja toimii aika hyvin tukien kohdentamisessa tarvitseville. Koska, käsi ylös, kuka antaa siippansa saada luottomerkinnän jos voi sen estää? ...Niinpä. Se niistä erillisistä talouksista.
   
3. Yksilön vastuu. Minusta on vain törkeää, että ihminen voi elää toisen kanssa, riidellä tiskivuoroista, naida, tehdä lapsia, murehtia yhdessä hulluja sukulaisiaan, ja sitten ihan vakavissaan olla sitä mieltä, ettei ole millään tavalla vastuussa toisesta, edes taloudellisesti. Se on kakaroiden kotileikkiä, eikä sitä tarvitse maksattaa yhteiskunnalla. Parisuhteessa jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan, sanon minä.
   

Automaatin elättinä

Sammon puolustus. Akseli Gallen-Kallela 1893. Kuva: www.gallen-kallela.fi


Kirjoittelin taas hesarin yleisönosastoon, ja tällä kertaa julkaisivat, hiukan sieltä täältä lyhennellen tosin. Ei sisällöllistä pahoinpitelyä kuitenkaan. Tässä alkuperäinen:

Olen riemastuneena seurannut, kuinka suomalainen yksilönvapauden tavoittelu saa yhä hullunkurisempia muotoja. Puolison tulojen huomioonottamista tulonsiirroissa on vaadittu poistettavaksi, koska puolison ei voida olettaa
elättävän toista. Jenni Räisänen (HS 4.8.2008) ilmoitti haluavansa elää suhteessa, jossa molemmat ansaitsevat itse omat rahansa. Hän ei kuitenkaan halua itse ansaita yhtään nykyistä enempää rahaa vaan saada enemmän opintotukea, vaikka hänen taloutensa tulot takaisivat riittävän toimeentulon ilmankin. Helmi Jantunen (HS 1.8.2008) taas ilmeisesti on pahoillaan siitä, että insinööri ei suhteeseen astuessaan ymmärrä lähihoitajapuolisonsa tienaavan vähemmän kuin hän. Jantusen mukaan on yhteiskunnan asia tulonsiirroin estää pariskunnan katkeroituminen siinä vaiheessa, kun ikävä totuus paljastuu.

Toimeentuloa turvaavat etuudet ovat syyperustaisia. Ihmisellä on lähtökohtaisesti velvollisuus elättää itsensä. Hädän tullen yhteiskunta tulee apuun. Perusteeksi kelpaa tällöin kyvyttömyys olla hankkimatta toimeentuloa, ei haluttomuus tehdä niin. Puolison tulojen huomioiminen on yksi niistä keinoista, joilla tuet yritetään kohdentaa tarvitseville. On vaikea nähdä oikeutusta sille, että yhteiskunnan rajallisilla resursseilla tuettaisiin yhtäläisesti työtöntä edustuspuolisoa kuin sitä, joka joutuu laskeskelemaan riittävätkö rahat ruokaan. Juuri tätä Räisänen ja Jantunen kuitenkin vaativat pariskuntien tasa-arvon nimissä.

Niin kauan kuin euroja on rajallisesti, ne täytyy kohdistaa sinne, missä niistä on hyötyä. Tuskin siis niille, joista vain tuntuu ikävältä se, että puoliso tienaa enemmän. Pariskunta sopikoon keskenään ne periaatteet, joilla hoitaa keskinäiset raha-asiansa. Jos taas ei kykene puhumaan puolison kanssa rahasta, ei ongelma liene korjattavissa yhteiskunnan toimin.

Vaatimuksissa tukien myöntämisestä lähes kaikille ollaan kovin valmiita käyttämään verorahoja omien valintojen rahoittamiseen, tunnustamatta mitään vastuuta niiden seurauksista. Valituksella kontrollista ja repressiosta lähinnä surraan sitä, ettei voida jättäytyä jonkin kasvottoman raha-automaatin elätettäväksi. Hieman kummallista on kyllä sellainen ylpeys, joka ei salli olla puolison elättinä, mutta kylläkin kaikkien muiden.

Saija Jokela
Helsinki

Asuntolaivat eivät ole pöllömpi idea

Kuva: www.tripadvisor.com

Pistin hesariin yleisönosastokirjoituksen Kaisaniemeen suunniteltavista asuntolaivoista, mutta näyttivät tänä aamuna julkaisseen toisen niitä puolustavan kirjoituksen. Eipä siinä mitään, onneksi voi harjoittaa tätä kansalaisjournalismia omalla areenalla.

Helsingin Sanomat esitteli hiljattain Kaisaniemen puiston uuden korjaussuunnitelman. Puiston pohjoispuolelle sijoitettavat asunto- ja toimistolaivat ovat sittemmin saaneet osakseen vastustusta useamman yleisönosastokirjoituksen voimin.

Kaisaniemen puiston tiimoilta on jo vuosia puhuttu siitä, että puisto on iltaisin hämärä ja hiljainen, eivätkä kaupunkilaiset koe oloaan turvalliseksi puiston läpi kävellessään. Esitellyssä suunnitelmassa puistoon on sijoitettu kahviloita ja muuta toimintaa siten, että puistosta tulisi elävämpi ja samalla turvallisemman tuntuinen.

Puiston pohjoispuolista Kaisaniemenrantaa rajoittaa kuitenkin toiselta puolen kasvitieteellisen puutarhan aita ja toiselta puolen meri. Väliin jäävä kaistale katuosuuksineen on iltaisin täysin autio, ja sinne on vaikea suunnitella järkevää toimintaa, joka muuttaisi tilannetta. Esitellyssä suunnitelmassa ongelma on ratkaistu muuttamalla ranta asutuksi. Tämä epäilemättä vaikuttaa maisemaan, mutta tekee toisaalta nykyisestä veneiden varastopaikasta elävän ympäristön, missä ainakin asukkaat oleilevat ja liikkuvat iltaisin, ja missä siten on luontevampi iltalenkkeilijänkin liikkua varjoihin vilkuilematta.

Lähiseudun asukkaiden huoli rannan muuttumisesta kaikkien kaupunkilaisten virkistysalueesta yksityisalueeksi on ymmärrettävä. Asukkaiden ja retkeilijöiden yhteiselo näyttää kuitenkin sujuvan muuallakin Helsingissä, esimerkkinä nyt vaikka Suomenlinna. Tulee muistaa, että rannan yleisilmeen muuttumisen vastapainona on aivan kaupungin keskustassa sijaitsevan kauniin puiston saaminen kaupunkilaisten täysimittaiseen käyttöön.

Virikkeitä ja sytykkeitä

OECD julkisti taas Suomi-raporttinsa. Joku kotimaisista kanavista (en valitettavasti löytänyt itse lähetystä linkitettäväksi) uutisoi raportin outoon sävyyn, vihjaten, että siitä on lähinnä sytykkeiksi. Myönnän, että osa raportin huomioista esimerkiksi väestön ikääntymistä, työvoimapulaa ja ruoan arvonlisäveron alentamisen älyttömyyttä koskien olivat jo kaikkien tiedossa, mutta eikös se nyt olisi aika huolestuttavaa, jos ulkopuolisen analyysi yhteiskunnan haasteista eroaisi täysin omastamme? Ja joo, OECD:n ratkaisuehdotukset tuloerojen kasvattamisineen ovat kyllä turhan anglosaksistisia minun makuuni, mutta ei se sitä tarkoita, ettei ehdotusten taustalla olevia ongelmia olisi olemassa. Valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtaja Jukka Pekkarinen määritellessään OECD:n raportin keskustelun virikkeeksi tulee sanoneeksi olennaisimman: Jos ei ole yhtä mieltä OECD:n kanssa ongelmanmäärittelystä tai ratkaisuista, voi vapaasti esittää jotain parempaa. Kuten Sorsa-säätiö juuri eräiltä osin tekikin (OECD:n raporttiin liittyen ks. itse esityksen lisäksi erityisesti kohdat Kannustimet ja Ympäristön muutos). Heh. Kylläpäs sattui.

Pekkarisen kommentti Hesarin nettisivuilla OECD:n ehdotuksesta nostaa kiinteistöveroa laukaisi vinon hymyn:

Raportissa esitetty kiinteistöveron korottaminen on periaatteessa ihan hyvä ehdotus. Eri asia on että meillä kiinteistöveron lähtötaso on tällä hetkellä niin matala, että jotta sillä saataisiin merkittävää liikkumavara työn verotukseen, asia voi osoittautua poliittisesti mutkikkaaksi

Tätähän tämä on: Jos vero on korkea, sitä ei voi nostaa, koska se on korkea. Jos vero on matala, sitä ei kannata nostaa, koska ei kuitenkaan uskalleta nostaa tarpeeksi. Tuloksena on desimaalien viilailua, ja todellisiin verotuksen painopisteiden muutoksiin on paljosta puheesta huolimatta kovin vaikea päästä. Työn verottamisesta omistamisen verottamiseen näyttäisi olevan yllättävän pitkä matka.

Hyvä HYY, ja Mippe myös.

Luimistan aina hiukan, kun rakas kasvattiseurani HYY päättää lausua jostain jotain, mutta tällä kertaa taputan karvaisia käsiäni. Jos joku luulee hilpeyttäni krunikkalaisrouvan töölöläisiin kohdistamaksi vahingoniloksi, niin kerrottakoon, että törmään asunnottomiin, etupäässä asunnottomiin alkoholisteihin, harva se päivä Helsingin keskustassa, Krunikassakin. Mieluummin soisin, että heillä olisi sänky, suihku ja jääkaappi jossain naapuristossani kuin että loikin heidän ylitseen ovisyvennyksessä, tarkastan ohimennen hengityksen ja toivon, että tulee lämmin yö. Töölö on mukava paikka, eikä sitä muutama asunnoton miksikään muuta. Siispä lepo vaan, töölöläiset. Hommataan vaikka se ruiskunvaihtopiste tänne Krunikkaan.

Linkkeihin on nyt lisätty Miapetra Kumpula-Natrin sivut. Vaikka SDP:n puheenjohtajakilpa onkin jo siirtynyt 350 puoluekokousedustajan käsiin, tunnustan tässä väriä hiukan myöhässä. Kumpula-Natrilla on näkemystä ja jalat maassa, ja avoin, kannustava työskentelytapa, joka tekisi hyvää mille puljulle hyvänsä. Tunnustan samalla myös sen, että toivoisin perhe Kumpula-Natrin lastenhoitojärjestelyistä huolestuneiden joko lopettavan päivittelynsä tai sitten kysyvän asianosaisilta itseltään, miten nuo ovat ajatelleet asian hoitaa. Kumpula-Natrille lapsi on jo toinen: On mahdollista, että se tässäkin asiassa tietää mitä on tekemässä.

Ehdolle

Päädyin Stadin Demarien jäsenäänestyksen tuloksissa sijalle 27, ja siten kunnallisvaaliehdokkaaksi. Kiitos kaikille minua äänestäneille. Nyt vain sitten vakuuttamaan loppuakin Helsinkiä siitä, että niin kannattaa tehdä.

Kuva: yours truly

Yksikkökoko kasvoi.

Naistenklinikka 3.5.2008 klo 03:38. 3492 g, 50 cm.

Veikkaan, että nyt tulee muutaman viikon bloggaustauko. Palaillaan.

Kriminologiasta ja totuudesta

Kuva: www.core77.com/blog

Luin Janne Kivivuoren Rikollisuuden syyt –kirjan. Hieno yleiskatsaus kriminologian teorioihin ja niiden kehitykseen, pätevyysalueisiin ja käytännön sovelluksiin, eikä edellä sanotusta huolimatta ollenkaan tylsä. Koska kirja on kirjoitettu lähinnä kriminologian oppikirjaksi, se soveltuu erinomaisesti kaltaiselleni aihealueen ummikolle. Lisäksi Kivivuorella on mielenkiintoisia ja perusteltuja näkemyksiä rikollisuuden selityksistä ja ehkäisykeinoista (lue: olen samaa mieltä). Erityisesti pidin siitä, kuinka Kivivuori onnistuu nousussa olevan kriminologisen koulukunnan linjoja seuraillen tasapainoilemaan toisaalta yhteiskunta- ja yksilökeskeisten, toisaalta yhteiskuntatieteellisten ja biologisten teorioiden välissä tipahtamatta lopullisesti millekään puolelle aitaa.

Tämä oli sitäkin mukavampaa, kun todistin päinvastaista törmätessäni vahingossa FST:n Ihmisen mieli-tieteellinen haaste -sarjan rikollisuutta käsitelleeseen osaan: Osuin juuri parahiksi seuraamaan toimittajan jonkin kiven alta kaivamaa asiantuntijaa. Tämä selitti, että jos hyväksymme perinnöllisen alttiuden rikollisuuden selitykseksi, siitä seuraa näkemys, jonka mukaan jotkut yksilöt on biologisista syistä tuomittu rikollisiksi, ja itse asiassa meidän täytyy heittää romukoppaan koko vapaan tahdon käsite. Kyllä. Juuri näin. Samalla tavalla kuin jos hyväksyy, että mustikka on marja, joutuu kieltämään kaikkien muiden marjojen olemassaolon ja joko lopettamaan niiden syömisen tai, mikäli tämä ei ole vältettävissä, ainakin nimittämään niitä mustikoiksi. Siten, vaikka olisikin periaatteessa totta, että mustikka on marja, emme voi ikävien, erityisesti marjamehuteollisuuteen kohdistuvien vaikutusten pelossa myöntää sitä.

Turhan usein muutenkin näkee ihan järkevän oloisten ihmisten valitsevan erilaisille ilmiöille yhden, opinkappaleenomaisen lähestymistavan ja sen jälkeen urheasti hirttäytyvän moisesta yksisilmäisyydestä seuraaviin mahdottomuuksiin (vrt esim. Hesarin yleisönosaston viikkotolkulla vellonut, suurimmaksi osaksi täysin älytön biologinen vs. sosiaalinen sukupuoli –debatti). Erityisen huolestuttavaa on, kun tutkijat syyllistyvät tähän. Ei niin, että tutkija olisi sen vähemmän altis älylliselle epärehellisyydelle kuin muutkaan, mutta toisin kuin monille muille, meille maksetaan ajattelemisesta, joten kai pahimmista aivopieruista pitäisi ihan jo kuluttajansuojan nimissäkin pyrkiä eroon. Auttaisikohan, jos yliopisto-opintoihin sisällytettäisiin jo alkuvaiheessa eri tieteenalojen peruskursseja, jossa käytäisiin lyhyesti läpi niiden perusteita, kysymyksenasettelua ja terminologiaa muiden tieteenalojen opiskelijoille? Saattaisi ainakin paitsi auttaa välttämään paitsi sanaston erilaisuudesta johtuvia turhia väärinkäsityksiä eri tieteenalojen kesken, myös käsittämään, että joskus useampi totuus saattaa olla voimassa yhtä aikaa. Tekisi hyvää itse kullekin aina silloin tällöin.

Kinderkakarat vauhdissa

Hesarissa tänä aamuna ollut mainostoimisto BOB Helsingin perustaja Pesosen haastattelu aiheutti minussa lämpimiä tunteita ja voimakasta vastakaikua, ja niinpä tunnen tarvetta todistaa ihmisenä, eläinlääkärinä ja prkle, sosialidemokraattina. Lainaus haastattelusta (korostukset omia):

Pesonen ei pidä esimerkiksi pikaruuan mainostamista eettisesti tai moraalisesti vääränä. ”Haluaisin, että yhteiskuntakin tukisi ihmisiä siinä, että jokaisella on oikeus hyvin pitkälle tehdä omia päätöksiä. Kukaan ei ole käskenyt ketään syömään pelkästään hampurilaisia.”

Kuinka kaunista.

Ihan kaikkea Pesonenkaan ei lähtisi mainostamaan. ”Lihabisnes on minulle vaikea asia, ihminen leikkii tuotantoeläinten kohdalla jumalaa”, aiemmin monta vuotta kasvissyöjänä ollut Pesonen sanoo. Lihanjalostusfirman kanssa samassa kastissa on SDP. ”En tekisi demareille mainontaa ikinä, se on mun mielestä vastuutonta”, Pesonen nauraa.

Edellinen lainaus voisi toisissa olosuhteissa olla suurenkin hämmennyksen lähde. Tarkoittaako tämä siis sitä, että Pesonen voisi kyllä liittyä SDP:n jäseneksi tai äänestää SDP:tä, mutta hänestä olisi totaalisen moraalitonta mainostaa kyseistä putiikkia?

En toki tahdo kritisoida Pesosta ihmisenä , kun en häntä lainkaan tunne. Kritisoin siis sitä ihmistyyppiä, jonka Pesosen haastattelu nostaa elävänä mieleeni. Tältä ihmistyypiltä edellisen kaltainen logiikka ei ole mitenkään harvinaista herkkua. Olette tekin taatusti niitä tavanneet: Lapsia, joiden mielestä pitää saada aina enemmän, nopeammin, coolimpaa, ja ennen kaikkia joutumatta itse tekemään mitään valintoja, jotka edellyttäisivät tinkimistä omasta välittömästä tyydytyksestä. Lapsia, jotka kävivät virpomassa, saivat tädiltä nallekarkkeja ja kysyivät, että mitä nää muka on, eiks sul oo kindereit. Eivätkä sitten koskaan kasvaneet isoiksi.

Ystävät, toverit. Sosialidemokratia on minulle kovin käytännönläheistä. Yritetään pikku hiljaa hivuttaa asioita suuntaan, jota pidetään hyvänä tai edes vähemmän pahana, samalla kun paskaa sataa niskaan sekä oikealta, vasemmalta että edeltä ihmisiltä, joilla on Enemmän Selkärankaa, jotka Eivät Myy Periaatteitaan tai jotka Puolustavat Yksilöä (Ketä niistä, muuten?). Se ei ole ulospäin hirveän cool, pahemmin hip eikä kovin fantsua. Sieltä ei löydy sisältä kivoja lahjoja jotka voi tunkea nenäänsä ja mennä terveyskeskukseen odottamaan, että joku muu hoitaa ongelman. Ja coolius sen kun vähenee, kun talouskasvu hidastuu ja jokainen tikkari yhdelle tarkoittaa sen repäisemistä jonkun toisen kädestä. Tulee olemaan hiukka vaikea myydä hyvinvointivaltiota ja kestävää kehitystä keskiluokalle, kun ei voi näköjään käyttää edes BOB Helsinkiä.

Juuei, demarin statuksesta ei todellakaan ole kenellekään munanjatkeeksi. Sama koskee eläinlääkärin hommia, varsinkin jos hoitaa eläintensuojeluun ja/tai elintarviketurvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Jos ei vaaranna kuluttajan henkeä, niin sitten vaarantaa sen rahapussin. Kuluttaja ei tietenkään suostu valitsemaan kummasta tingitään.

Tämä on monimutkainen maailma, eikä mikään ole mustavalkoista. Luomu ei ole välttämättä sen puhtaampaa eikä eettisempää kuin ne tavallisetkaan einekset, ja pirulainen, joskus ne periaatteetkin maksavat ihan oikeaa rahaa, jonka kuluttaja joutuu pulittamaan omasta pussistaan. Ja samalla tavalla yhteiskunnassa jos haluaa jotain yhtäällä, siitä joutuu maksamaan hinnan toisaalla. Yhden yksilönvapaus on toisen yksilön vankila, eikä se siitä muutu, vaikka kuinka huutaisi, että oma syynsä, itte valitsi. Näiden asioiden välillä on löydettävä tasapaino, eikä se saa olla siinä kohtaa, missä toinen saa koko leivän ja toinen vain reiän.

Oikeus tehdä omia päätöksiä my ass.

Ainiin. Etenin Haagan työväenyhdistyksen kevätkokouksessa ehdokasehdokasehdokkaasta ehdokasehdokkaaksi, ja myöhemmin kesällä Helsingin piiri saa päättää, asettaako minut varsinaiseksi ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Helsingissä listoille on tunkua, mutta jos niin onnellisesti kävisi että pääsisin listalle, niin lupaan tehdä tämän blogin hengessä fundamentalistimaltillisen kampanjan.

Ainiinainiin. Olen myös leikkauttanut hiukseni taas lyhyiksi ja jäänyt äitiysvapaalle. Tämän kerron siksi, että moni on kertonut tunnistusvaikeuksista, ja ilmoittanut käyttäneensä mahakumpua maamerkkinä. Sekään keino ei siis toimi enää kovin kauan.

6+6+6 (Kotiäitiyhteiskunta vol. 2)

Kuva www.forestum.fi

En viitsisi tästä siunatusta tilastani huolimatta profiloitua minkäänlaiseksi perheasia-aktiiviksi, kun ei se millään mittarilla ole se asia tässä maailmassa, josta minä suurinta tuskaa tunnen. Vaan ei auta: Kun ei ymmärrä, joutuu ihmettelemään.

Radikaalifeministi Stefan Wallinin ehdotus tuoda ns. Islannin malli Suomen vanhempainvapaajärjestelmään on hetken hiljaisuuden jälkeen taas noussut keskusteluun. Ensin oli asialla HYY, tuo rakas murheenkryynini, ja tänään joku Hesarin toimittaja näkyi pitävän ideaa suorastaan nerokkaana.

Islannin mallihan lähtee siitä, että kolmasosa vapaista on korvamerkitty äidille, kolmasosa isälle, ja kolmasosan saavat vanhemmat jakaa keskenään miten mielivät. Islannissa malli otettiin käyttöön vuonna 2001, ja nykyään noin 80 % isistä pitää ainakin sen kolmen kuukauden minimimäärän. Syntyvyyskin on kuulemma noussut. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Ei. Wallinin malli ei parantaisi työelämän tasa-arvoa eikä lisäisi isien osallistumista, vaan saattaisi jopa olla askel taaksepäin. Ongelmana on yksinkertaisesti Wallinin mallin vapaiden pituus, ja perustelut tälle suureksi osaksi biologisia.

Islannin mallissa perhevapaa koostuu kolmen kuukauden pätkistä. Wallinin versiossa yhden pätkän pituus olisi kuusi kuukautta. Perhevapaa siis pitenisi nykyisestä noin yhdeksästä kuukaudesta (äitiysvapaa 105 arkipäivää + vanhempainvapaa 165 arkipäivää + mahdollinen isäkuukausipidennys 12 arkipäivää) puoleentoista vuoteen.

Todennäköisesti kävisi niin, että äiti useimmiten pitäisi jaksoista kaksi ja isä yhden. Koska monet äidit nykyään imettävät lasta melko pitkään, on luontevaa, että äiti pitää kaksi ensimmäistä jaksoa. Islannissa valinnaisesta pätkästä on tullut käytännössä äidin pätkä, ja riippumatta pätkien pituudesta ei ole mitään syytä uskoa, että Suomessa kävisi toisin. Onhan nykyinen vanhempainvapaakin siinä määrin äidin saavutettu etu, että suurin osa ei edes tiedä, että tämän, "äitiyslomana" tunnetun vapaan jälkimmäisen osan, vanhemmat voivat jakaa keskenään haluamallaan tavalla.

Kahden ensimmäisen pätkän jälkeen lapsi onkin sitten noin vuoden ikäinen. Osaa seistä, liikkua itse tavalla tai toisella, syödä kiinteää ruokaa, puhuakin pikkuisen. Pahin vierastamisikäkin on useimmiten ohi. Toisin sanoen, jos esimerkiksi perheen taloudellinen tilanne tai ne isin älyttömän tärkeät työprojektit tekevät puolen vuoden koti-isyydestä vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon, kiusaus on suuri joko jättää osuus kokonaan pitämättä, tai ainakin typistää se kuukauteen-kahteen ja miettiä sitten muita hoitoratkaisuja.

Näin meillä on tilanne, jossa äiti jo lähtökohtaisesti, ihan ilman mitään hoitovapaasäätöjä, on kotona nykyisin perusoletuksena olevan yhdeksän kuukauden sijasta vuoden, ja isä suurin piirtein saman verran kuin nykyäänkin. Ja tämä paransi työelämän tasa-arvoa miten?

Ei Wallin silti ihan kaikilta osin metsässä ole. Nykyisten perhevapaiden tultua pidetyksi lapsi on vähän hankalassa iässä hoitoon menoa ajatellen. Jos vanhemmat oikeasti haluavat, että vauva saa olla molempien vanhempien kanssa kotona ja päättävät jakaa perhevapaat tasan, myös täysimetys WHO:n suosittelemaan kuuden kuukauden ikään vaatii nykymallissa hiukan sumplimista. Jos taas kuuden kuukauden jaksojen sijasta otettaisiin käyttöön esimerkiksi 4+4+4-malli, suositusten mukainen täysimetys ei muodostaisi ongelmaa, lapsi olisi vanhempainvapaiden loppuessa merkittävästi helpommassa kehitysvaiheessa päivähoidon aloittamisen suhteen, ja lisäksi miesten ja naisten vanhempainvapaiden käyttämisen erot saattaisivat todella tasoittua jonkin verran.

Ja radikaalimpiakin ratkaisuja voisi tietysti esittää. Voisi ajatella 6+6-mallia, tai jopa N(max.X)+N mallia, jossa toinen vanhempi voisi pitää sen verran perhevapaita kuin toinenkin pitää. Tämmöisissä malleissa on kuitenkin paljon käytännön ongelmia, ja joustaviahan ne eivät sellaisenaan ole, joten minä en niistä viitsi tosissani innostua. Mutta kannattaa niitäkin ajatustasolla pyöritellä. Jos ei muuten niin sen pitämiseksi mielessä, minkä tyyppisiä omia ratkaisuja se työ- ja perhe-elämän tasa-arvo saattaisi todellisuudessa perheiltä edellyttää.

Mihinkään ei voi luottaa

Rämähti postiluukusta uusin Stakesin Yhteiskuntapolitiikka-lehti. Taas meni totuuksia, jos ei nyt ihan viemäristä alas, niin karanteeniin kumminkin.

Ensin äänestysaktiivisuudesta:

1) Köyhät ja kouluttamattomat eivät äänestä. Koulutus- ja tulotason lasku kunnassa on siis yhteydessä kunnan äänestysprosentin laskuun. Väärin.

2) Nuoret ihmiset eivät viitsi äänestää, ja junantuomat ovat juurettomia eivätkä siksi äänestä. Muuttovoittokunnissa äänestysaktiivisuuden pitäisi siis laskea.Väärin.

3) Vanhukset äänestävät ahkerasti. Muuttotappiokunnissa äänestysaktiivisuuden pitäisi siis nousta. Väärin.

Tätä mieltä ovat aikansa käppyröitä pyöriteltyään ainakin Heikki Hiilamo ja Markku Lankinen (Yhteiskuntapolitiikka 1/2008, ss.52-62.)

Sen sijaan he nostavat esille -pohdintatasolla -yhteisön rakenteen sosiaalisen kiinteyden äänestysaktiivisuutta nostavana tekijänä, ilmeni se sitten vahvana alueellisena identiteettinä (ruotsinkielinen Pohjanmaa) tai me vs. ne –asetelmana (Kommunistit vs. Keskusta Lapissa). Kirjoittajien mukaan yhteisöllisyyden rapautuminen myös tarjoaisi selityksen sille, miksi muuttotappiokunnissa ei äänestetä. Mutta noin ylisummaan kirjoittajien tiivistetty selitys äänestysaktiivisuuden kehitykselle on, että tiivistettyä selitystä ei ole tarjota. Jatkamme siis viisastenkiven etsintää.

Ja sitten pätkätöiden kimppuun:

1) Pätkätyöt ovat lisääntyneet. Väärin.

2) Pätkätyöt ovat lisääntyneet yrityksissä, kun niiden toiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi ja projektimaisemmaksi. Väärin.

(Roope Uusitalo, sama läpyskä, ss.5-11.)

Uusitalon mukaan se vähä nousu, mikä pätkätyötilastoissa on tapahtunut, selittyy lähinnä tilastointitavan muutoksella, aktiivisella työvoimapolitiikalla joka työllisti työttömiä määräaikaisiin työsuhteisiin, ja nopealla uusien työpaikkojen määrän kasvulla laman jälkeen. Ja kyllä, määräaikaiset työsuhteet ovat selvästi yleisempiä julkisella kuin yksityisellä sektorilla.

Ja tämä kaikki siis kahdessa ensimmäisessä jutussa, jotka pläräsin läpi. Ei hassumpi saldo. Minusta tämmöinen yleisesti tunnettujen tosiasioiden joukkoteurastus on kovasti piristävää. Jos sinusta ei ole, älä silti masennu. Ihan oikeasti älä. Nimittäin, jos et ole vielä kuullut:

Lääkkeet eivät tehoa.

Ps. 84 ääntä HOK-Elannon vaaleissa. En ihan tiedä mistä hyvästä, kun en kampanjaakaan tehnyt, mutta oli kiva huomata, että niin moni katsoi äänestämisen arvoiseksi. Kiitos ja kumarrus.

Edit 19.3.2008: Tämän aamun hesarissa oli yleisönosastokirjoitus, jossa oltiin Työolotutkimukseen nojaten sitä mieltä, että pätkätyöt ovat kuin ovatkin lisääntyneet. Mukana olleen pylväsdiagrammin mukaan nousu näytti kuitenkin aika lievältä, eikä ainakaan tukenut sitä väitettä, että tilanne olisi pahentunut nimenomaan laman jälkimainingeissa. Joten määräaikaisuuksien lisääntymistä merkittävämmältä muutokselta näyttää Peten tämän postauksen kommenttiosiossa korostama määräaikaisuuksien painopisteen siirtyminen teollisuudesta julkiselle sektorille ja palvelualoille. Seuraamme mielenkiinnolla, vastaako Uusitalo.

Sukunimi säilyy entisenä

Eipä siitä sitten muuta.

Eero ei jatka

Missasin Turun Tulevaisuusfoorumin, ja klo 15:08 tuli sitten otsikon mukainen viesti siipalta. Päässä kaikuu vieläkin.

Se, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa joku tekee itse johtopäätökset ja astuu syrjään, vieläpä tilanteessa, jossa voitto olisi melko varmasti tullut kotiin, on, no...

Heinäluoma ei ole tässä tilanteessa oikea puheenjohtaja SDP:lle. Liikaa tappioita painolastina ja imago-ongelma, jolle ei oikein mitään mahda. Mutta olipahan hieno teko. Se, että joku oikeasti saa otettua, vaikka hiukan hitaastikin, sen kuuluisan askeleen taaksepäin, ja katsottua puolueen etua tässä tilanteessa, on, no...

Joo. Päässä kaikuu vieläkin.


Vaan nyt on sitten viimeinenkin tekosyy käytetty, ja pöytä typötyhjänä. Jos nyt emme saa aikaiseksi uusia visioita, asiakeskustelua puheenjohtajakamppailuun, tuoreita kasvoja, mielekkäitä vaikutuskanavia jäsenistölle... se on sitten se tyyppi siellä peilissä, jolle voi käydä avautumassa.

Lokavainoja

(Anteeksi otsikon ultrahuono sanaleikki, en taaskaan kyennyt vastustamaan kiusausta)


Kuva osoitteesta www.sxc.hu

Tämä on jo toinen kerta, kun Aarno "Loka" Laitisen kolumni saa minut kirjoittamaan blogimerkinnän. Tällä kertaa Laitisen kirjoitus oli taas tuttuun tapaan kaiken huonouden tuolla puolen. Se kuitenkin antoi sattuneesta syystä Pinkkiruusun hallitukselle runsaasti omaa kivaa, ja oivan tilaisuuden vähän lausua.

Tietysti, jos Laitinen ei olisi Laitinen, hän olisi saattanut monipolvisen nillityksensä sijaan keskittyä siihen ihan oikean pointtiin, että vaikka sukupuolinen häirintä on ilman muuta vakava asia ja vallan väärinkäyttöä, sitä saattaa olla myös ihmisten leimaaminen ahdistelijoiksi ilman syytteitä tai todisteita, ja vielä naamagallerian kera. Varsinkin kun kyse on poliitikoista, joille maine on keskimääräistä kovempaa valuuttaa. Vaikka mikäs minä olen Aarnoa neuvomaan. Aarno on sentään ollut neljäkymmentä vuotta eduskunnassa toimittajana, ja joku kai sille siitä maksaa.

Edit: Anna Kontula käsitteli blogissaan ahdisteluun liittyviä mainekysymyksiä vähän eri kantilta. Ja puhuu asiaa, viimeistä lausetta lukuunottamatta.

Huutelua hyllyltä

Kuten arvoisat lukijani tietävät, ylioppilaskunnissa toimivat edustajistotyhmät voidaan vähällä vaivalla niputtaa ns. poliittisiin ja sitoutumattomiin ryhmiin. Edellisillä on kytkyjä valtakunnallisiin puolueisiin, jälkimmäiset toimivat ainejärjestö-, osakunta- tms. pohjalta. Poliittiset ryhmät moittivat usein sitoutumattomia siitä, ettei ymmärretä poliittisia realiteetteja. Näyttäisi kuitenkin olevan yksi kohtuullisen oleellinen realiteetti, joka on paremmin valjennut tällaiselle vanhalle tiedekuntajärjestödinosaurukselle kuin monelle suuresti arvostamalleni poliittiselle toimijalle. Realiteetin nimi on nakitus, ja se, kuten massan hitaus tai etanoli, toimii samalla tavalla puoluekannasta riippumatta.

Nakitus tapahtuu seuraavasti:

1. Nakittaja havahtuu huomaamaan, että tehtävä x kaipaa tulla tehdyksi.

2. Nakittaja selvittää, onko tehtävään tarttunut henkilö, jonka voidaan katsoa saavan homman hoidettua. Huomaa, ettei ole, eikä ainejärjestön listalle laitettuun ilmoitukseenkaan, yllätys yllätys, ole tullut yhtään vastausta.

3. Nakittaja kartoittaa ne ihmiset, jotka olisivat tehtävään kykeneviä.

4. Edellisessä kohdassa laaditun listan ihmisistä nakittaja soittaa läpi siinä järjestyksessä, kuin uskoo heidän olevan tehtävästä kiinnostuneita/siihen taivuteltavissa/syyllistettävissä/kiristettävissä. Jos kaikki keinot on käytetty, eikä ihminen halua tehtävään ryhtyä, nakittaja katsoo tämän johtuvan aidosta haluttomuudesta eikä esimerkiksi turhasta vaatimattomuudesta tahi tarpeesta tulla kosiskelluksi, ja siirtyy seuraavaan nimeen. Tämä siksi, että tehtävä on nakittajan mielestä saatava hoidettua kunnialla, muuten hän ei olisi koko nakitukseen ryhtynyt. Nakeilla kun ei ole tapana jäädä odottelemaan aikaa parempaa.

SDP:n puheenjohtajakisan kannalta oleelliset kohdat on korostettu kursiivilla. Voitte kuvitella kulmakarvojeni korkeuden seuratessani joissakin toveriblogeissa käytävää keskustelua siitä, mitä saa ja ei saa seuraavaksi tehdä Jutta Urpilaisen kieltäydyttyä puheenjohtajaehdokkuudesta. Nakki ei ole kadonnut mihinkään, vai onko?

Hyllylle

Kerran kuussa on liian pieni tiheys blogimerkinnöille. Työt, toimet ja toisaalta tämä elämä-tyyppinen sovellus teettävät kuitenkin juuri nyt sen verran hommia, että välitöntä parannusta tilanteeseen ei ole näkyvissä. Niinpä blogi jää kevättauolle huhtikuun alkuun asti.

Jos ja kun sanomisen tarvetta ilmenee, suuntaan sen muiden ihmisten blogeissa häiriköintiin ja tänne. Muun muassa.